Kirjoittajana pääsee tutustumaan kivoihin miljöihin. Olen jo aiemmin kertonut käyneeni seikkailemassa Vähäjokilaaksossa ja Liedon Vanhalinnassa. Romaanipajassa kirjoittamani romaani Salaisuudet puolestaan perustuu pitkälti omaan vaihtarikokemukseeni amerikkalaisesta koulusta.
Niinpä niin, mikäpä olisi uskottavampi tapahtuma tai miljöö kuin sellainen, jonka kirjailija on itse kokenut? Kun käy haistelemassa sairaalassa, osaa näyttää desinfektionesteen hajun niin, että lukija kertakaikkiaan kokee olevansa sairaalassa ja tuntee pelonväristyksiä tai turvallisuudentunnetta - mikä sitten onkin hänen mielikuvansa sairaalasta.
Uskottavuuden takia minäkin kävin viime viikolla auton peräluukussa.
Työn alla minulla on parhaillaan nuorten urbaanifantasia. Siinä on kohtaus, jossa päähenkilö salakuljetetaan paikasta A paikkaan B auton takalokerossa. Minä en ole koskaan matkustanut takalokerossa, en edes hurjina teinivuosinani, jolloin sentään paiskoin ovia ja itkin pöydän alla, että kukaan ei rakasta minua. Pyysin siksi autollista kirjoittajaystävääni päästämään minut vierailulle auton takalokeroon.
Kehotin ystäväni kävelemään auton ympäri kuullakseni hänen askelensa. Ne eivät kuuluneet niin hyvin kuin olin olettanut, mutta kuuloa terästämällä ne erotti kyllä. Sitten pyysin ystävää istuutumaan autoon, ja kyllä, auton notkahdus tuntui myös takalokerossa.
Autolla ajamista pohdin pitkään. Olen lainkuuliainen kansalainen, joten kaikenlaiset epäilyttävät tekoset aiheuttavat minulle huonoa omatuntoa. Lopulta suostuin ajokierrokseen pihalla. Mutkissa valuin edestakaisin sen verran kuin ahtaassa takaluukussa nyt voi valua. Ylämäki oli kamala, kun ei ollut mitään, mistä pidellä kiinni. Luisuin kohti takalokeron ovea, ja alamäessä liiskaannuin takapenkkien selkänojia vasten. En uskalla kuvitella, kuinka pahoin päähenkilöni voi ja miten mustelmille hän itsensä teloo, kun autolla ajetaan sataa. Sitä en suostu kokeilemaan, en edes uskottavuuden nimissä.
Minun pitäisi lähteä myös matkalle Valkeakosken ja Oriveden kautta Keuruulle, jotta lukija uskoisi tarinani käänteet. Pitäisi myös löytää kallionhalkeama, jonne voisin pujottautua ja todeta, onko se hyvä paikka piilotella pahiksilta. Nämä reissut taitavat kuitenkin jäädä ensi kesän seikkailuiksi. Niitä odotellessani voisin opetella koodaamista, jotta osaisin kiinnostavasti kertoa päähenkilöni harrastuksesta (jonka avulla saattaa myös pelastua puoli maailmaa...).