Olen ensimmäiseltä ammatiltani arkeologi. Joskus olen sanonut asiaa kysyneille, että opiskelin arkeologiaa vain voidakseni kirjoittaa esihistoriallisen romaanin. Ei asia ihan niinkään ole, mutta en toisaalta ole myöskään arastellut käyttää tietojani ja tutkijantaitojani fiktiota kirjoittaessani. Tekeillä olevaa romaanikäsikirjoitustani Kalmistonmäkeä varten olen lukenut esimerkiksi rautakautisesta hylkeenpyynnistä, keramiikka-astioiden valmistuksesta ja Gotlannin esihistoriasta. Olen retkeillyt Vähäjokilaaksossa ja Liedon Vanhalinnassa tutkimassa tarinan tapahtumapaikkoja.
Koska yritän tosissani löytää Kalmistonmäelle kustantajaa, sen materiaali on niin salaista, että tähän kirjoitukseen otan esimerkiksi toisen, lyhyemmän esihistorialliseen aikaan sijoittuvan tekstini Raudanmaun. Voit lukea novellin sivustoni Novellit-osiosta.
Raudanmaussa tarkastelen raudan tuloa Suomeen esiroomalaisella rautakaudella (500–1 eaa.). Rautakautisen raudantuotannon ja -työstön yksityiskohdat olivat minulle täysin tuntemattomia arkeologian osa-alueita. Niinpä jouduinkin tutustumaan aiheeseen perusteellisesti lukemalla tutkimusartikkeleita (ks. esimerkkilähteet tekstin lopusta). Niiden tuottama tieto oli muun muassa tällaista:
Puiset kertakäyttöiset ahjot (esim. Ileksa V, Kaakkois-Karjala)
Ei merkkejä savesta tai kivistä, ehkä rakenne on puristettu kasaan siten, että rakennusmateriaalit laitettiin kuoppaan, joka peitettiin turpeella. Mahdollisesti ahjot oli rakennettu puunrungoista, joiden halkaisija on n. 0,5 m. Rakennustekniikka oli sellainen, että puurakenne kesti raudan valannan, mutta jokaiselle valantakerralle piti tehdä uusi puurakenne. Todennäköisesti ahjon käyttöön liittyivät myös palkeet. Kuoppien pohjalla ei ollut kuonaa. Ahjojen edessä oli työskentelypaikka, jonne puuhiili ja rautamalmi varastoitiin. Ajoitus 1000–500 eaa. Sopivat metsästäjä-keräilijöiden liikkuvaan elämäntapaan.
Kun olin lukenut aiheesta tarpeeksi ja katsonut kuvia ja videoita, joissa kokeellisen arkeologian tutkijat selvittävät rautakautisen ahjon toimintaa, oli aika kirjoittaa suunnittelemani kohtaus. Siitä tuli tällainen:
Ensin Audun ja Bjarn tekivät joka vuosi uuden puisen ahjon, mutta sitten eräänä kesänä he palasivat meren takaa ja alkoivat latoa kestävää kiviahjoa. Maahan kaivettiin kuoppa, jonka ympärille aseteltiin kiviä. Siten ahjon lämpö saatiin niin korkeaksi, että raudan sulattaminen ja takominen onnistuivat. Kun tulipesä oli valmis, Bjarn halusi sen päälle vielä katoksen, jotta ahjo pysyisi kuumana sateellakin.
Sepänpaja valmistui ennen kuin puiden värikkäät lehdet taittuivat tummuuteen. Kun ahjoa oli lämmitetty yhden kuunkierron verran, Viti rohkaistui.
”Audun”, hän kuiskasi heidän maatessaan vierekkäin sopessaan. Heidän välissään oli turkisvälly, joka antoi kummallekin makuusijasta oman puoliskon. Sen oli Audun siihen ensimmäisenä yhteisenä yönä laskostanut suu keskittyneenä viivana.
Audun ei vastannut Vitin kutsuun mutta avasi silmänsä.
”Carr on jo tarpeeksi vanha oppimaan takomisen”, Viti sanoi.
Samaan tapaan hankin tietoa esiroomalaisen ajan talojen koosta, näöstä ja löytöpaikoista Suomen alueella sekä peurojen kuoppametsästyksestä (joka olikin minulle jo ennestään tutuhko aihe). Koska kyseessä on fiktiivinen teksti ja kirjailija on aina oman maailmansa luoja, sain kuitenkin keksiä jotakin omasta päästäni: tarinan mytologisen maailman. Toki sitäkin varten tarvitsin taustatyötä, sillä halusin siihen suomalaisia ja saamelaisia vaikutteita – tarinahan sijoittuu nykyisen Suomen alueelle. Arkeologian, uskontotieteen ja folkloristiikan (joita olen kaikkia opiskellut yliopistossa, folkloristiikkaa melko laajastikin) mahdollisuudet saada tietoa yli 2000 vuoden takaisesta uskonnollisesta tilanteesta ovat rajalliset. Siitä fiktion kirjoittaja pitää! Tällaisen uskonnollisen tunnelman loin tarinaani:
Maan akka oli armollisesti ottanut vastaan uhrit, eikä yksikään lapsista ollut vielä kuollut tänä talvena. Kun lapset olivat kokoontuneet hänen ympärilleen, Viti iski tikkunsa uudestaan lihaan. Kivisellä veitsellään hän viilsi lihan pintaa ja näki, että ruoka oli kypsä. Viti pilkkoi lihan reiluihin paloihin, kiitollisena uhrasi yhden Maan akalle ja jakoi loput lapsille.
-----
Viti laski lihakimpaleen mättäälle ja kaatoi pienen määrän vuohenmaitoa sen viereen. Se ei ollut hyvä uhri, sellainen joka elämän antajille kuului. Mutta Viti ei halunnut hyvitellä Audunin jumalia. Hän oli turvannut Maan akkaan ja Metsän ukkoon pikkulapsesta asti eikä osannut luopua niistä. Viti toivoi, että Maan akka antaisi anteeksi.
Arkeologia on laaja tutkimusala, eikä kukaan arkeologi voi hallita jokaista sen osa-aluetta. Esiroomalainen aika kulttuuripiirteineen on minulle tuntematon esihistorian ajanjakso. Siksi pyysin paria arkeologikollegaani lukemaan ja tarkastamaan novellini esihistoriallisia yksityiskohtia. Heiltä sainkin oivia korjausehdotuksia ja lisätietoja, joiden avulla muokkasin tarinaani
Kokonaisuudessaan 13 liuskan mittaisen novellin kirjoittamiseen meni reilu kolme kuukautta muokkauskierroksineen ja esilukijoiden kommentointitilaisuuksineen. Tarinan kirjoittaminen ei ole nopeaa eikä helppoa, mutta palkitsevaa se on. Olen oppinut vaikka mitä sellaisista arkeologisista aiheista, joihin en olisi muuten ikinä tutustunut. Toivon, että myös lukijani oppii jotain ja kiinnostuu Suomen esihistoriasta.
Rautakautiseen raudantyöstöön liittyviä artikkeleita:
Kosmenko, Mark 1996. The Culture of Bronze Age Net Ware in Karelia. – Fennoscandia ArchaeologicaXIII. Pp. 51–67. The Archaeological Society of Finland, Helsinki.
Kosmenko, Mark 2004. The Chronology of the Stone – Iron Ages of The Karelian Republic. – Fenno-Ugri et Slavi 2002. Dating and Chronology. Papers presented by the participants in the archaeological symposium ”Dating and Chronology” 13–14 May 2002 in the National Museum of Finland and 15–17 on tour in eastern Finland.Pp. 46–55. Ed. Uino, Pirjo. Museoviraston arkeologian osaston julkaisuja N:o 10. Museovirasto, Helsinki.
Kosmenko, Mark & Manjuhin, I.S. 1999. Ancient iron production in Karelia. – Fennoscandia Arhaeologica XVI. Pp. 31–46. The Archaeological Society of Finland, Helsinki.