Muistotilaisuus

Raollaan olevasta ovesta oli helppo livahtaa sisään. Sisällä musiikki raikasi, katsoin miten basso sai käteni värisemään. Ennen se olisi tunkeutunut ihohuokosista sisään, silloin kun vielä oli ihohuokoset. Kukaan ei huomannut minua. Yritin ottaa takkia pois, mutta se tuntui liimautuneen kiinni, osaksi minua.

Kurkistin olohuoneeseen. Oli kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan. Olutta, sipsejä, juttelua. Anna nauroi, heitti päätään taaksepäin ja vietteli Lukaksen etusormen kulkemaan alastomalla solisluullaan. Paras ystävä. Käännyin ja katsoin raollaan olevaa ovea. Pitäisi lähteä.

Ei. Purin hampaani yhteen. Minä menisin, olin aina ennenkin mennyt. Bileet eivät olleet bileet, jos minä en ollut mukana. Sen olin kuullut kaikkien suusta. Minut haluttiin. Minua haluttiin. Hampaat eivät kirskuneet niin kuin olisin halunnut, mutta menin silti.

Kuljin edemmäs, olohuoneeseen asti. Kaksi juhlijaa hypähteli huoneen keskelle. En muistanut heidän nimiään, meidän lukiosta kuitenkin olivat. Musiikki vaihtui, ja he alkoivat liikkua. Toinen, vaaleatukkainen, oli etevä tanssija. Hän antoi vatsansa näkyä lyhyen paidan alta, kiemursi vyötäröään ja ojenteli käsiään.

"Miten sä teet ton?" kysyi hänen kanssaan tanssiva poika, taitava hänkin, ainakin minun arvioni mukaan. "Ei mun lantio tollaseen taivu."

"No sä oot poika! Ei poikien lantion kuulu pyöriä. Etkö sä kuuntele, mitä meidän tanssin ope sanoo?" sanoi blondi ja pyörähti pojan rintaa vasten. "Tanssitaan nyt. Meil on yleisöä."

Niin totisesti oli. Eivät tanssijat olleet satunnaisia bilettäjiä, he olivat esiintyjiä. Sohvilla ja keittiöstä tuoduilla tuoleilla istuskeli tuttujani vierekkäin, sylikkäin, Anna ja Lukas heidän keskellään. Menin Annan viereen sohvan käsinojalle.

"Moi."

Anna ei vastannut, pyyhkäisi vain korvaansa sormillaan kuin olisin puhaltanut siihen. Lukas silitti Annan kättä, mutta molemmat katsoivat tanssijoita. Minäkin katsoin.

Blondi kiemursi edelleen, kädet kulkivat mukana, liioitellusti mutta tunnistettavasti. Jos vielä olisin hengittänyt, olisi henki nyt juuttunut kurkkuun. Nopeasti siirsin katseeni poikaan, mutta samalla tavalla hänkin liikkui. Kaksi laskettelijaa laudoillaan. Samalla hetkellä he nojautuivat taaksepäin, sitten taas tarttuivat lautoihinsa kuin parhaat freestyle-lautailijat.

Kuin minä.

Katsoin ja muistin, miksi olin tässä. Katsoin kunnes vierestäni sohvalta kuului tukahtunut yskäisy. Vilkaisin, Annan silmät olivat vedestä punaiset. He pysyivät edelleen käsikkäin, Lukas ja Anna, mutta Lukas ei enää hyväillyt. Anna puristi.

"Mun on ikävä Tuiskua", kuiskasi Anna ja ääni katkeili. Lukas oli lempeä. "Kaikilla on."

Kaikilla? Kukaan olohuoneen reunoilla hengailevista ei enää nauranut. Oluttölkit oli laskettu lattialle, sipsikulhoon ei kukaan upottanut kättään. Silmäni osuivat Johannekseen ja Siiriin ja - niin, heidän kanssaan istui Toivo, jonka kanssa olin vinkannut silmää ja jota olin aikonut pyytää treffeille. He katsoivat laskettelevaa tanssia ja elivät sen, minkä minä koin. Toivon nyrkit puristuivat valkoisiksi ja huulet tärisivät.

"Kun ei edes hautajaisiin päästy", sanoi Anna vieressä ja alkoi itkeä. "Kun ei edes hautajaisiin saatu mennä!"

Tanssi lakkasi Annan huutoon. Huoneeseen kohosi hiljaisuus, jonka yli musiikki pauhasi. Tyrmistykseni näkyi kasvoiltani. Tai olisi näkynyt. Olin kauan sitten, joskus seiskaluokalla, tai ehkä kasilla, kirjoittanut päiväkirjaan omat hautajaiseni. En minä ollut ainoa sellaista suunnitellut, niin oli Annakin tehnyt. Kirjoitimme omat hautajaisemme, kun yökyläilimme pääsiäisenä ja puhuimme Jeesuksen kuolemasta. Ei hautakiven piirtely tarkoittanut, että halusin kuolla.

En minä halunnut taittaa niskaani rinteessä. Mutta olisin halunnut, että äiti ja isä olisivat lukeneet päiväkirjani, kun niin kävi.

"Mä halusin sut sinne, Anna", sanoin ja katsoin huoneen toiselle puolelle. "Ja sut Toivo. Ja teidät ihan jokasen!"

Anna pyyhkäisi taas korvaansa, ja Toivo tuli seisomaan tanssijoiden viereen. Hän etsi Annan silmät.

"Siks me kaikki ollaan täällä", Toivo julisti. "Ei Tuisku olis halunnu mitään virren veisuuta ja papin saarnaa, vaikka sellasetkin se ehkä sai. Mutta oikeesti Tuisku olis halunnu bileet. Viinaa, naurua, tanssia ja hei, ihan helvetillisen krapulan!"

Siiri alkoi nauraa. "Ja rasvasen pizzan hedaria häätämään", hän sanoi.

Ympärilläni suupielet alkoivat nousta ja yhtäkkiä kaikki puhuivat ääneen.

"Sitten se olis vannonut, ettei juo enää koskaan."

"Ja rangaistuksena kattonut Säädyllisen murhenäytelmän... Se pakotti mutkin siihen kerran, ihan vitun tylsä leffa."

"Maanantaina koulussa se olis kysynyt, onks kellään bileitä ens viikonloppuna."

"Eiks meidän pitäis tanssia nyt?" Anna kysyi ja pyyhki silmiään.

Kaikki ahtautuivat keskelle olohuonetta, ilmaa oli vain ylhäällä, ja sinne he hyppivät ja ojentelivat käsiään.

"Tuisku, tää on sulle!" he huusivat, Anna ja Lukas ja Toivo ja Johannes ja Siiri kaikkein kovimmin.

Minä räpyttelin silmiä, joita minulla ei enää ollut. "Kiitos", sanoin ennen kuin liukenin raollaan olevasta ovesta ulos.

Julkaistu ensimmäistä kertaa Kammio ry:n antologiassa Juhla - tuhansin sanoin sinua kutsuisin (2016).