Herran vuonna 1319
I
Nälkäkuolema on pelottavampi kuin Jumala, Sirkku toistaa itselleen sadannen kerran ja levittää reitensä avoimeksi himosta likaiselle miehelle.
Mies haisee yhtä pahalta kuin mudassa piehtaroineet siat, vaikka on niin korkea-arvoinen, että saunan emäntä on antanut Sirkulle käyttöön pehmeäksi lämmitetyn huoneen. Mies ei puhu mitään kömpiessään sänkyyn. Sirkku jännittyy ja valmistautuu antamaan tuntemattomalle sen, joka luvatun sulhasen piti saada ennen novgorodilaisia, ennen vaivalla hankitun omaisuuden palamista poroksi. Ennen emon ja isän kuolemaa. Mutta kukaan sulhanen ei halua morsiokseen varatonta orpoa. Tämä on ainoa vaihtoehto, hän ajattelee mutta ei voi olla päästämättä kipeää kirahdusta, kun mies survoo itsensä Sirkun päälle. Mies ei välitä vaan nauttii silmät ummessa.
Sitten mies makaa sanomatta sanaakaan, mutta Sirkku ei tohdi liikahtaa.
”Kaupungissa olemme lähempänä Jumalaa ja hänen huonettaan”, Sirkku kuulee mielessään isänsä sanat ennen muuttoa maalta Turkuun. Emo ei vastannut siihen mitään, meni vain auliisti keräämään tavaroita. Mutta silmistä Sirkku näki, ettei emo uskonut.
Mies on jo nukahtanut, ja Sirkku uskaltaa viimeinkin nousta. Jalkoväli on kipeä, liha kirveltää ja nesi valuu reisiä pitkin.
”Minä uskon”, Sirkku kuiskaa itselleen ääneen, jotta se olisi totta. Jumala on tämän kohtalon antanut ja sitä on elettävä.
Silti Sirkku ei voi olla menemättä uunin luo ja kaatamatta tulipesään vettä. Alasti hän istuu uunin edessä ja odottaa, odottaa niin kauan, että mies herää huoneen kylmyyteen. Tämä murahtaa ja kiskoo vaatteensa päälleen, nauhat repsottavat auki ja hattu on vinossa, kun ovi kolahtaa kiinni.
Mutta miehen lähtö ei tuo odotettua hymyä Sirkun suulle, ei edes teeskenneltyä. Huone on kylmä ja tyhjä kuin Sirkun sielu, kuin Jumala olisi poissa. Sirkku muistaa, miten äidin laulut kertoivat jumalista, jotka tunsivat kuin ihmiset ja siksi halusivat auttaa. Sirkku ravistaa kerettiläiset ajatukset pois mielestään.
”Minä uskon”, hän sanoo jälleen, ja ääni vapisee, kun hän ajattelee äärettömiin riittäviä öitä vieraiden miesten tarvetta tyydyttämässä.
II
Kärpännahkojen hyväily viipyy vielä havahtumisen jälkeen. Nahat on taidokkaasti yhteen ommeltu, äimällä huomaamattomasti kiinnikkäin pistelty. Jeagil nousee istumaan, mutta käden alla tuntuu vain karhea porontalja. Kannus on luiskahtanut taljan viereen, ja arpa on kierinyt vielä kauemmas. Näkyunessa ruumis makaa kuin kuollut, ote maailmasta kirpoaa, kannuksestakin.
Jeagil ponnistaa seisomaan ja suuhun kiipeää vatsan huono olo. Ei ole ketään, joka sekoittaisi kuuman juoman näkymatkan rasittamaa ruumista rauhoittamaan. Muut ovat lähellä mutta eivät tule.
Jeagil suoristaa vaatteensa ja huomaa hytisevänsä, sillä tulen loimu on sammunut aikaa sitten. Hän pukee päälleen nahkaisen talvinuttunsa ja kiristää hupun korvia suojaamaan. Kontti selässään hän astuu ulos. Talven kaamos on väistynyt, ja päivänpaiste kimaltaa niin, että suksensiteitä pitää sohia sokkona. Kun ne ovat vihdoin tukevasti kiinni, Jeagil lähtee reippaaseen liikkeeseen. Kuvotus unohtuu. On hankikanto ja sivakoiminen kepeää.
Kärpännahkainen viitta. Miksi sellainen näky, Jeagil pohtii. Näyn viitta on juuri sellainen, jonka Jeagil haluaisi tehdä. Sellainen, johon hän on jo kauan kerännyt nahkoja. Kärpännahka on myös haluttu turkis karjalaisten ja hämäläisten kauppiaiden keskuudessa. Novgorod, tai Turku. Ne ovat isoja kauppapaikkoja, Jeagil tietää, ja sinne kauppamiehet vievät nahat, turkisvaatteiden tekijöille ommeltaviksi tai eteenpäin suolavesien yli vietäviksi. Unessa viitan takaa kuului hälinää, kieltä, joka kuulostaa melkein samalta kuin hämäläisten kauppiaiden. Suomea, Jeagil arvelee ja miettii, millaiselta iso kauppapaikka näyttää.
Hän pysähtyy tarkistamaan ensimmäisen ansan. Siihen on eksynyt jänis. Jeagil kiinnittää sen kuolleena konttinsa sivulle nylkemistä odottamaan ja astuu takaisin suksilleen. Muissa ansoissa ei ole mitään, mutta viimeiseen on joutunut kärppä. Eläin pelkää ja uhkaa lähelle tulijaa. Jeagil tarttuu tottuneesti eläintä niskavilloista ja vääntää kaulasta. Kärppä valahtaa veltoksi, antaa turkkinsa Jeagilin tarpeisiin.
Iltahämärissä Jeagil astelee lyhyen matkan muiden luo. Elämän äänet kaikuvat kauas, mutta Jeagilin askelet hidastuvat. Alisen maailman porteilla, kuolinvuodallaan sanoi äiti, ettei yhtä voimakasta tietäjää ole siidassa ennen nähty, ja nyt Jeagilin tulo hiljentää ihmiset. Se saa Jeagilin rinnan roihuamaan metsäpalon lailla. Me olimme lapsia yhdessä, hän haluaa huutaa nähdessään katseensa laskevan Miellan. Mutta hän taltuttaa tulen sisältään ja menee miehen luokse.
”Minä lähden keväällä etelään”, hän sanoo hiljaa.
Miella notkistaa niskaansa nöyrästi. Jeagil odottaa, mutta kun ystävä seisoo liikahtamatta eikä sano mitään, Jeagil palaa omia askeliaan myöten kodalleen. Siellä hän hengittää hetken syvään, niin syvään kuin keuhkot antavat myöten ja käärii sitten auki suuren karhuntaljan, koskettaa kärpännahkoja sen sisällä ja ryhtyy toimeen.
III
Kuja on syrjässä, liian lähellä dominikaaniveljiä, ja se hermostuttaa Sirkkua. Mutta mies on emännän vakituinen asiakas, kaupungin turkkuri. Hän tunnisti Sirkun ja painoi äyrejä kouraan keskellä raittia. Sinne, selän salvosseinää vasten mies Sirkun painoi ja kopeloi sitä, mihin hätäisillä käsillään ehti.
”Pidä raha emännältä salassa, tyttöraiska”, sanoo turkkuri lempeästi nuttuaan suoristaessaan. ”Muuten se viedään sinulta.”
Mies lähtee ja Sirkku katsoo kädessään olevaa maksua. Niin paljon rahaa hän on viimeksi nähnyt isän visusti varjellussa lippaassa. Suu kaartuu väkisin hymyyn ja kuiskaa kiitoksen, kun Sirkku piilottaa rahansa hameen poimuun.
Matkalla takaisin saunalle alkaa sataa. Sirkku päättää oikaista raitilta ahtaille kujille senkin uhalla, että liejuinen maa kuivuessaan jäykistää nahkatossut. Sade vihmoo silmiin, ja Sirkku kiiruhtaa kujalta toiselle, juoksee nurkalta seuraavalle.
Vain kahta käännöstä ennen saunaa ja kuivia vaatteita Sirkku kompastuu ja tuupertuu kasvoilleen mutaan. Sieraimet ja suu ovat täynnä märkää maata, eläinten paskaa, pahanhajuista törkyä. Sirkku nousee istumaan ja kuopii kasvojaan puhtaaksi, kun hän tuntee suuren käden hartiallaan.
”Ei nyt!” hän kivahtaa ja työntää kättä pois. Ei kai suurimmankaan himon vallassa oleva mies halua nussia Ukon raivotessa!
”Sattuiko?” kysyy mies vieraasti ääntäen ja auttaa Sirkun polvilleen.
Sirkku räpyttelee silmiään nähdäkseen. Miehen iso kontti lepää nojallaan seinää vasten, ja mies on pukeutunut merkillisiin nahkaisiin vaatteisiin, vetänyt hupun syvälle kasvojensa ylle kuin aikoisi viettää sateessa yksin koko yön. Sirkku miettii, kuka miehen on hylännyt.
Mies kuulee kysymyksen Sirkun hiljaisuudessa, koska huokaisee syvään ja nojaa selkänsä kontin viereen.
”En tiedä, minne minun pitäisi mennä”, hän sanoo.
Nyt Sirkku on jo varma, että mies ei ole kaupunkilainen, eikä edes talonpoika. Mies katsahtaa Sirkkuun, työntää huppua syrjään ja silloin, silloin Sirkku näkee miehen silmät. Niissä aukeaa kokonainen ikivihreä metsä, Tapion valtakunta, Mielikin kotikontu. Vanha usko, emon usko.
”Miksi sitten tulit?” Sirkku kysyy. Hän ei enää välitä rajuilmasta vaan istahtaa miehen vierelle.
”Toin kärpännahkaviitan myytäväksi”, mies sanoo ja katsahtaa konttinsa suuntaan. ”Mutta kukaan ei halua sitä.”
Sirkku ymmärtää sen. Syystä hämäläiset tuovat pohjoisen turkikset kaupunkiin ja kertovat halveksien erämaan oudoista eläjistä, turkiseläinten pyytäjistä. Väärä puhe, villin vaatteet, silmien muinaisuus. Noita. Vähemmästäkin Jumalaa pelkäävät tekevät ristinmerkin.
Mutta Sirkku näkee, ettei mies ole paha.
Sirkku miettii. Hän haluaa auttaa yksinäistä, joka ei yritä nostaa Sirkun hametta ja joka puhuu kuin vertaiselleen. Mutta miten, sitä hän ei keksi.
Kun Ukko heittää seuraavan vasamansa, Sirkku muistaa kyltymättömän mutta lempeän turkkurin.
”Onko sinulla rahaa?” Sirkku kysyy.
”Ei.”
Sirkku puristaa kätensä omien äyriensä ympärille. Puolen vuodenkierron palkka. Siitä jäisi, vaikka antaisi pienen osan tuntemattomalle.
”Minä näytän, missä voit levätä”, Sirkku sanoo ja nousee ylös. ”Huomenna vien sinut ja viittasi turkkurin luokse.”
He kävelevät vieretysten, ja ensimmäistä kertaa sitten tulipalon Sirkku tuntee olevansa kokonainen. Majatalon kohdalla Sirkku pysähtyy. Mies seisahtuu ja Sirkku antaa äyrin ruokaa ja makuupaikkaa varten. Mies pyörittelee rahaa kädessään ja katsoo sitten Sirkkuun. Sirkku tietää, mikä hänestä näkyy. Köyhyys, kurjuus. Miehen katse polttaa poskissa.
”En minä oikeastaan tarvitse viitasta saatavaa maksua”, mies sanoo ja pohtii pitkään. ”Jos turkisten tekijä ostaa viitan, sinä saat rahat”, hän sanoo sitten.
Kevyesti mies koskettaa Sirkun hartiaa ja kävelee kohti majatalosta huokuvaa lämpöä. Sirkku jää paikalleen eikä haluaisi lähteä katsomaan, kuinka monta miestä vielä haluaa hänet pesijäkseen ja lavitsan lämmittäjäkseen.
”Mikä sinun nimesi on?” Sirkku kysyy ennen kuin mies ehtii kadota sisälle.
Mies kääntyy. ”Jeagil.”
Sirkku vetää henkeä. ”En minäkään tarvitse rahoja. Voisimme ostaa niillä suolaa. Tai viljaa”, hän sanoo ja astuu lähemmäs miestä, Jeagilia.
Jeagil hymyilee, eikä Sirkun tarvitse pelätä nälkäkuolemaa tai edes Jumalaa.
Yksinäiset voitti Turun keskiaikaismarkkinoiden kirjoituskilpailun 2015, ja se on julkaistu ensimmäistä kertaa OTE-lehdessä 3/2015.