I Kymmenen kertaa kymmenen kirjaa
Vierustoverini istui nenä kiinni kirjassa, mutta minä tuijotin hänen pitkiä silmäripsiään. Jokainen niistä silmäripsistä sisälsi lumoavan tarinan, jonka halusin imeä itseeni. Edessä oleva kirjani ei sisältänyt yhtään tarinaa, jonka olisin halunnut lukea.
Yhteinen projekti vaalean pitkätukkaisen Laina Sanasen kanssa oli parasta, mitä minulle oli tapahtunut. Hymyilin. Miten massiiviselta taakalta projekti oli tuntunutkaan ennen kuin hän tuli parikseni viime syksynä. Yhteistyö oli vasta alussa, mutta pystyin näkemään uljaan ja voitokkaan tulevaisuutemme.
Laina käänsi vähän päätään ja vilkaisi minuun. Hän punastui niin, että yritin pyyhkiä haaveellisen hurmion kasvoiltani.
”Pitää opiskella”, hän kuiskasi hennolla äänellään ja laski ripsensä silmiensä peitoksi. Ne hipoivat tummina poskia.
Laskin katseeni takaisin kirjaan. En muistanut, mistä teoksessa oli kyse. Kuulin Lainan hengityksessä hänen keskittymisensä. Silmäkulmastani näin, miten hänen tottuneet sormensa käänsivät sivua. Pamautin kirjani kiinni.
Laina katsoi minua säikähdyksestä suurin silmin. Muutkin Sirkkalan nivelosan aulassa työskentelevät ja jutustelevat opiskelijat kääntyivät katsomaan meitä uteliaina.
”Tämä on maailman tylsin kirja”, julistin. ”Siitä ei ole mitään hyötyä. Lähdetäänkö kirjastoon katsomaan, löytyykö sieltä mitään meidän kirjallisuuslistan niteistä?”
”Jos sä haluat”, Laina myöntyi ja sulki kirjansa sirosti.
”Tässä!” sanoin voitonriemuisena ja nostin näytille kirjan, jonka kantta elävöittivät kuvat kalliomaalauksista. ”Pohjan poluilla. Mä olen kulkenut näillä poluilla ennenkin, joskus kun tentin tämän teoksen. Se on ihan kulttikirja meidän alalla.”
Laina nyökkäsi. ”Hyvä”, hän kuiskasi, ettei häiritsisi kirjaston muita asiakkaita. Lukupaikoilla nököttävien opiskelijoiden joukossa näkyi pari puolituttua arkeologian opiskelijaa. Hymyilin heille ja toivoin, että he huomaisivat ihanan seuralaiseni.
Laina käänsi katseensa takaisin kirjahyllyyn. Hän tutki laatimaamme listaa ja etsi kirjaa hyllystä. Kun hän löysi sen, hän luki tarkkaan takakannen ja sisällysluettelon. Hän toisti saman joka ikisen kirjan kohdalla eikä tyytynyt minun pikaisiin silmäyksiini. Kirjat hän pinosi syliinsä. Niitä kertyi ainakin kymmenen.
Kuljimme rinnakkain lainauspisteelle.
”Mä otan puolet kirjoista, ota sä loput”, sanoin.
”Joo”, Laina sanoi.
Ahdoin kirjat reppuuni.
”Jes! Nyt mennään kahville”, sanoin ja suunnistin kirjaston ovesta ulos. Näin mielessäni Kauppiaskadun intiimin Golden Cafén, jossa voisin rauhassa juoda kaakaota, silitellä Lainan hoikkia sormia ja tuijotella häntä silmiin.
Vasta kavuttuani portaat ylös huomasin, ettei Laina seurannutkaan perässä. Hän seisoi suoraan alapuolellani. Pitkät ripset hyväilivät ihoa kulmakarvoja hipoen, mutta hän ei huomannut sitä. Hänen suunsa suipistui tyytymättömästi. Kädet hypistelivät takin helmaa.
”Mitä nyt?” ihmettelin. ”Mennään kahville.”
”Ei me olla opiskeltu paljon yhtään”, Laina sanoi epäröiden.
Laskeuduin pari porrasta takaisin päin. ”Justhan me käytiin kirjastossa.”
”Lainaamassa kirjoja. Nyt niitä pitää lukea, että me tiedetään, mitä me kirjoitetaan meidän tutkielmaan.”
Palasin Lainan luokse ja tartuin häntä käsistä. Hän antoi sen tapahtua mutta ei laskenut katsettaan hämillään, niin kuin odotin.
”Meillä on vielä vuosi aikaa tehdä tätä hommaa”, sanoin vähän ärtyneenä siitä, että hän ei ollut mukana suunnitelmassani. ”Kyllä nuo kymmenen teosta saadaan luettua, vaikka me tänään mentäiskin kahville.”
Laina pudisti päätään. ”Etkö sä tiedä mitään tutkimuksen teosta?” hän kysyi, mutta hänen hiljainen äänensä pehmensi syyttävät sanat. ”Näiden jokaisen kirjan lähdeluettelosta löytyy kymmenen uutta kirjaa, jotka meidän pitää ottaa huomioon ja lukea. Eikä me olla vielä edes vierailtu kielitieteen kirjastossa. Yhtäkkiä vuosi ei olekaan niin pitkä aika.”
Tuijotin Lainaa, enkä tällä kertaa haikaillut hänen suloisia kasvojaan. Kymmenen kirjaa kertaa kymmenen kirjaa on sata kirjaa... Menisi vuosi ennen kuin saisin seuraavan kerran käydä kahvilla.
Laina huomasi kauhistuneen ilmeeni, ja hänen kätensä puristivat käsiäni rohkaisevasti.
”Takaisin Sirkkalaan”, hän sanoi päättäväisesti.
Katsoin Laina Sanasen selkää hänen kulkiessaan edelläni ja mietin, mahdoinko minä sittenkään olla se, joka päättäisi projektimme kulusta ja suhteemme saloista.
II Jatkuvuuden loppu?
Seinä huoneen toisella puolella irvaili valkoisuudellaan. Tuijotin tyhjää enkä nähnyt pienintäkään säröä, en yhtäkään kohtaa, johon olisin voinut katseeni kiinnittää.
”Unelma?” Ääni tunkeutui tyhjyyteeni, sai kääntämään päätäni. En löytänyt äänen lähdettä, mutta katseeni osui keittiönpöydälle auki jääneeseen artikkeliin. Artikkelin kirjoittajan silmälasipäinen kummitus nousi kirjan sivuilta ja irvisti syyttävästi. Kirahdukseni kuulosti huonosti rasvatuilta ovensaranoilta.
Huolestunut puristus tuntui veltoiksi käyneissä käsissäni. ”Unelma, mikä hätänä?” Se sai minut viimein havahtumaan.
En ollut ennen nähnyt sellaista ilmettä Laina Sanasen kasvoilla. Pelästys, levottomuus eivät sopineet hänen olemukseensa. Istuimme sohvalla, ja Laina puristi kämmeniäni sormenpäät valkoisina.
”Unelma?” hän toisti taas nimeni.
”Kymmenen vuotta, kymmenen pitkää vuotta mulle on teroitettu, että jatkuvuusteoria on The Käsitys Suomen esihistoriasta, ja nyt mun pitäis yhtäkkiä uskoa, ettei se ookaan!” sanoin.
Laina oli pitkään hiljaa, odotti, että jatkaisin. Hän ei pitänyt siitä, ettei tiennyt kaikkea. En jatkanut.
”Mikä jatkuvuusteoria?” hän lopulta kysyi, häpeillen.
Huokaisin. ”Ennen maailmassa arkeologeilla ja kielitieteilijöillä oli käsitys siitä, että Suomen alue autioitui yhtäkkiä kivikauden lopulla ja pronssikauden kuluessa. Se johtui siitä, että Suomen esiroomalainen aika 500-luvulta ee aa aa eteenpäin oli pitkään lähes löydötön. Oltiin sitä mieltä, että suomalaiset ovat tulleet Suomeen vasta ajanlaskun alun jälkeen. Sitä kutsuttiin uudisasutusteoriaksi”, pidin tauon ja pinnistin muistiani. ”1970-luvulta lähtien teoria vähitellen kumottiin, kun kävi selväksi, että uudet arkeologiset löydöt puolsivat suomalaisen asutuksen jatkuvuutta kivikaudelta meidän aikaamme asti. 1980-luvulla myös kielitieteilijät yleisesti hyväksyivät jatkuvuusteorian ajatuksen.”
”Mutta? Tässä on pakko olla jokin dramaattinen mutta.”
Hymähdin. Laina tunsi minut jo hyvin.
”Herra Tutkija tuolla pöydällä”, viittasin kohti keittiötä, jonka pöydälle oli pinottu yksi jos toinenkin kirja, ”kertoi minulle juuri, että kielitieteilijät ovat nuoren polven tutkijoiden johdolla siirtymässä sankoin joukoin kohti uudisasutusteoria kaks piste nollaa.”
Heitin kädet kohti kattoa, kun Laina vain katsoi minua kuin ilmoituksessani ei olisi ollut mitään ihmeellistä. ”Tajuatko! Suomalaiset ja saamelaiset olisivat tulleet Suomen alueelle vasta, kun rautakausi oli jo kiihkeimmillään! Kaiken lisäksi ne hourupääkielitieteilijät on menneet myöhäistämään kaikkia vallalla olevia ajoituksia eri lainasanakerrostumista niin, että nyt ne ei täsmää arkeologisten ajoitusten kanssa enää ollenkaan!”
”Jos Tutkijalla ja niillä muilla on perustelut, niin–”
”Ei ole kyse siitä!” sanoin. ”Kyse on siitä, miten mun pitää nyt tähän suhtautua.”
Laina nyökkäsi hitaasti ja pitkään. Vihdoin.
”Sä olet arkeologina perustellusti ollut jatkuvuusteorian kannalla, ja nyt sun yhtäkkiä pitäisikin paikantaa itsesi kielitieteellisen tutkimuksen kentälle”, hän sanoi.
”Niin juuri!” sanoin ja maltoin viimein antaa käsien levätä sylissä. ”Ihan kauheaa ajatella, että kaikki nämä vuodet, kun mä olen tutkinut kampakeraamista kulttuuria, mä en olekaan tutkinut suomalaisia. Vaikka eihän suomalaisia kivikaudella ollut siinä mielessä kuin nykyään. Mutta esisuomalaisia kuitenkin, esisaamelaisia... Eikö Suomen alueen esihistoria ennen rautakautta olekaan mun historiaani?”
Laina mietti kauan. ”Jommassakummassa tutkimusmetodissa täytyy olla jotain vikaa, kun tulokset on niin erilaiset. Historiallinen kielitiede ja arkeologia tutkivat kuitenkin samaa menneisyyttä”, hän sanoi.
”Mun piti olla se, joka rakentaa sillan arkeologien ja kielitieteilijöiden välille”, sanoin hiljaa ja häpesin lapsellista naiiviuttani. ”Ja nyt mulla on vaan iso valkoinen seinä, jolle mä en osaa tehdä mitään.”
Laina käveli keittiöön. Hän siirteli pöydällä olevia kirjoja, selasi niitä. Hän vilkaisi minuun. ”Eikö monet arkeologiset ajoitusmetodit ole luonnontieteellisen tarkkoja?” hän kysyi.
”On. Miten niin?”
”Eikä esihistoriallisia kielenaineksia voi ajoittaa samalla tavalla absoluuttisesti niin kuin arkeologista aineistoa.” Se oli toteamus enemmän kuin kysymys. Laina tunsi kielitieteellisen tutkimuksen metodiikan.
”Miten niin?” kysyin uudestaan.
Laina oli löytänyt etsimänsä ja palasi sohvalle. Hän ojensi minulle kirjan, jonka tummanpunaiset kannet olivat tutut sormieni alla.
”Mä luin sun arkeologian gradun. Siellä on vaikka millä mitalla saamelaisarkeologisesta materiaalista saatuja ajoituksia. Lähde vertaamaan niitä 'uudisasutusteoria kaksi piste nollaan', Laina piirsi hipsukat käyttämäni termin ympärille, ” ja selvitä, kummat on oikeassa. Jatkuvuusteoreetikot vai uudisasuttajat. Sitten sun seinäsi ei ehkä enää ole niin iso ja valkoinen.”
Avasin kirjani, ja ensimmäiseksi katseeni osui kivihautatyypin ajoitusta käsittelevään lukuun. ”400 ee aa aa viiva 1650 jii aa aa”, luin. Niskani naksahti, kun nostin katseeni. ”400-luku ennen ajanlaskun alkua ajoittuu esiroomalaiseen aikaan. Suomalaisten saati saamelaistenhan ei pitänyt uuden teorian mukaan edes olla Fennoskandian alueella silloin! Mutta miksi täällä sitten on sellaisia hautoja, jotka voidaan yhdistää saamelaiseen kulttuuriin?”
Laina hymyili ja kosketti poskeani. ”Kyllä sä sen tutkijapositiosi löydät kielitieteessäkin. Sulla on siihen kaikki edellytykset, paremmat kuin kielitieteilijöillä, jotka eivät tiedä arkeologiasta mitään.”
Lainan kosketus ja sanat lämmittivät vatsassa asti. Seinä houkutteli jo valkoisuudellaan. Siihen voisi piirtää vaikka mitä! Mutta ensin –
Vedin Lainan lähemmäs ja kosketin otsallani hänen otsaansa.
”Kiitos.”
III Maisema
Taivas sylkäisi alas ensin minut. Tömähdin maahan vatsalleni, ja ruokajämät lensivät vatsalaukusta kurkkuuni. Sitten Laina Sananen putosi selkäni päälle.
”Ughh”, keuhkoni sanoivat. Laina ei ollut lainkaan niin kevyt kuin miltä hänen hentoinen hahmonsa näytti.
”Anteeksi!” Laina sanoi ja nousi seisomaan. Hän katseli ympärilleen, ja hänen suuret silmänsä olivat entistä suuremmat. Hän ojensi kätensä minulle. ”Unelma, katso”, hän kuiskasi.
Minä katsoin. Seisoimme jyrkän vaaran laella, ja maisema oli juuri sellainen kuin Terveisiä Suomesta! -postikortit kuvasivat: järvi seurasi toistaan silmänkantamattomiin ja niiden välissä virtasi jokia. Taivaan sini heijastui vedestä vihreiden havujen ja valkearunkoisten koivujen kanssa kilpaillen.
Mutta Laina ei tarkoittanut maisemaa.
”Savua”, Laina kuiskasi ja osoitti järven rannalle.
Savu kiemurteli korkealle ennen kuin haaleni taivaalle. Seurasin harmaata juovaa alaspäin.
”Vau...” sanoin, kun verkkokalvoilleni piirtyi rykelmä telttoja kaukaisuudessa. Ne eivät olleet mitään armeijan puolijoukkuetelttoja eivätkä edes pieniä vaellustelttoja vaan kartion muotoisia asumuksia, joita pitivät pystyssä tukipuut. Sormen korkuiset ihmiset vaelsivat edestakaisin järveltä tai metsän kätköistä telttaryhmän luokse. Tuuli puhalsi ohuen villatakkini läpi ja tunsin, miten iho nousi kananlihalle.
”Tämä ei ole mikään turistien vaelluskohde, jota elävöitetään kotakylällä, eihän?” kysyin.
Laina pudisti mykkänä päätään eikä irrottanut katsettaan avautuvasta maisemasta.
”Mä luulen, että me ollaan oikeasti täällä”, hän sanoi. ”Oikeasti. Täällä!” Hänen äänensä kohosi.
”Täällä? Siis... rautakaudella?”
Laina kääntyi vihdoin katsomaan minua. ”Rautakaudella”, hän varmisti ja hyökkäsi halaamaan minua. ”Me tehtiin se!”
Lainan innostus sai minut hätkähtämään. En silti tuhlannut yhtäkään mahdollisuutta saada olla hänen lähellään. Kiedoin kädet hänen ympärilleen ja tunsin hänen tiheän pulssinsa.
”Mitä meidän nyt pitää tehdä?” kysyin.
Laina vetäytyi vähän kauemmas.
”Mennään katsomaan, keitä kotakylässä on”, hän sanoi innoissaan.
Minä en ollut yhtä varma. ”Entä jos ne on... Tai jos ne luulee, että me ollaan jotain vihollisia?”
Laina nauroi. ”Kaksi pienikokoista nuorta naista? Eikä luule.”
En halunnut pilata Lainan iloa ja seuratessani häntä alas vaaran rinnettä yritin olla miettimättä, mitä kahdelle pienikokoiselle nuorelle naiselle voisi tapahtua tuntemattomassa rautakautisessa leirissä.
IV Tutkija ja kirjailija
Laina Sananen syötti tietokantaan sanoja nopeammin kuin hullu söi puuroa.
guos'si 'vieras' < PS *kuossē < FS *kansa < EPG *χansā > G hansō > GOOT hansa 'joukko, sotilasjoukko', ANGLOS. hōs 'seura, joukko'
sápmi 'Saamenmaa, saame, saamelainen' < *PS sāḿē < FS šämä < PG/PB sæma- > ON. sámr 'tumman harmaa'
Istuin hänen vieressään enkä tiennyt, mitä PS tai PG/PB tarkoitti. Keittiön pöytä notkui avoinna olevista kirjoista, ja kurotin käteeni yhden. Lehteilin sen sivuja ja yritin etsiä lyhenteiden selityksiä.
”Unelma, mä tarvitsen sitä kirjaa”, sanoi Laina ja veti kirjan lempeästi itselleen ennen kuin olin löytänyt vastausta.
Ärsytys syyhysi takaraivossani. Osoitin toista kirjaa. ”Saanko mä katsoa tätä?” Siirsin sormeni toiseen teokseen. ”Tai tätä? Vai tarvitko sä niitä kaikkia?”
Laina vilkaisi minua. ”Kyllä sä voit niitä lukea”, hän sanoi äänellä, joka kysyi ”mikä nyt on”. En halunnut vastata.
En tajunnut kielitieteen teoriasta mitään. Olimme saavuttaneet projektimme ison virstanpylvään viime viikolla. Olin ylpeästi esitellyt tutkimustuloksiamme kurssin muille opiskelijoille, maalaillut mahtavaa menneisyyttä suomensukuisille kansoille, hehkuttanut arkeologian mahdollisuuksia kielentutkimukselle. Kukaan ei ollut sanonut siihen mitään. Sen sijaan professori ja Laina Sananen olivat ajautuneet kiihkeään debattiin tutkimuksemme teoreettisesta pohjasta ja päättäneet, että tutkimus tarvitsee teorian sanasemantiikasta.
Istuin päivästä toiseen Lainan keittiössä. Seurasin, miten Laina syötti sanan, luki merkityksenmuutoksista, syötti lisätietoa, luki lisää, syötti lähteitä, etsi lisää sanoja syötettäväksi. Tuijottaessa tietokone kasvoi mammutin kokoiseksi, ja kuvittelin, miten se liiskaisi minut kuin kärpäsen. En tajunnut, miten ihmiset olivat koskaan voineet metsästää mitään niin isoa kuin mammutteja.
”Sä voisit lukea tämän”, Laina ehdotti ja nosti näytille Kaisa Häkkisen kirjan nimeltä Mistä sanat tulevat.
Kääntelin kirjaa hetken käsissäni ja annoin sen takaisin. ”En mä tajua tästä mitään.”
Laina hymyili. ”Toi on etymologisen tutkimuksen perusteos. Siellä kaikki on selitetty kädestä pitäen.”
”Tajua nyt jo, etten mä halua!”
Laina hiljeni ja käänsi katseensa takaisin mammuttitietokoneeseen. Sormet eivät kuitenkaan siirtyneet näppäimistölle lentämään vaan jäivät syliin Häkkisen opuksen ympärille. Minun teki mieleni pureskella kynsiäni, mutta kaikki oli jo kaluttu kipeän lyhyiksi. Hiljaisuudesta alkoi kasvaa toinen mammutti. Tunsin, miten paniikki heräili hengitysteissäni.
”Anteeksi, Laina”, kuiskasin ja taistelin hengittääkseni ulos enkä vain sisään.
Hitaasti Laina kääntyi katsomaan minua. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät mutta sanat puhuivat eri kieltä. ”Sun täytyy kertoa mulle, mikä sua vaivaa.”
Paniikki toi kyynelet silmiini. En voinut katsoa Lainan suuntaan mutta en liioin voinut pitää sanoja enää sisälläni.
”Mä en pysty olemaan kielitieteilijä”, mutisin. Vilkaisin salaa ripsien alta. Laina istui edelleen kasvot tyhjinä. ”Enkä ylipäätään tieteentekijä. Mä vihaan teoriaa enkä tajua metodiikasta mitään ja kaikki teksti, mitä me ollaan kirjoitettu saa mut nukahtamaan.”
Laina huokaisi. Valmistauduin hänen seuraaviin sanoihinsa. Mua ei kiinnosta enää olla sun kanssa. Mietin, mitä vastaisin hänelle. Kun Laina päätti jotakin, hän piti siitä kiinni, ei hevin luopunut tahdostaan.
”Tiedän.”
”Mä kyllä edelleen haluaisin olla sun kanssa, vaikka oonkin tämm– mitä?”
Laina nosti suupieliään. ”Mä tiedän, että sä et ole kiinnostunut teoriasta”, Laina sanoi. ”Mun mielestä sun pitäisi kirjoittaa novelli meidän projektin tuloksista.”
En heti osannut sanoa mitään, mutta hänen ehdotustaan seurannut hiljaisuus ei ollut painostava vaan odottava.
”Oikeasti vai?”
Laina nyökkäsi ja nosti Häkkisen takaisin paikalleen tietokoneen viereen. ”Ei kaikkien tarvitse olla tutkijoita. Kyllä muunkinlaista osaamista tarvitaan. Miksi me muuten tutkittais menneisyyttä kuin esittääksemme siitä mahdollisimman elävän kuvan ihan tavallisille ihmisille?” Lainan hymy kasvoi. ”Kaunokirjallisuus auttaa historian elävöittämisessä enemmän kuin pienellä präntätty tutkimusraportti teorioineen ja metodeineen.”
Punnitsin Lainan sanoja pitkään. Mielessäni alkoi elää ruskeatukkainen nainen, joka oli kääriytynyt lämpimään villasta kudottuun viittaan, jonka kiinnitti solisluiden välissä kimalteleva silmälasisolki. Hän oli edellisenä vuonna muuttanut guos'sien luokse ja odotti nyt lasta.
Mutta oli vielä eräs asia, joka vaivasi niin, etten saanut sanoja naisen suuhun.
”Tykkäätkö sä musta silti?” kysyin enkä uskaltanut taaskaan katsoa Lainaan.
Laina nauroi ääneen. Se oli ääni, jota en ollut monesti kuullut. Hän kurottui lähemmäs ja painoi suunsa poskelleni.
”Sä olet ihan hassu, Unelma.”
Novelli on julkaistu ensimmäistä kertaa OTE-lehdessä 3/2015. Nyt julkaistua kirjoitusta on muokattu alkuperäisestä. Kuriositeettina voin ilmaista, että olen löytänyt paikkani kielitieteen tutkimuskentällä ja olen nykyään "uudisasutusteoria kaks piste nollan" kannalla.