Ovikello soi juuri sopivasti.
Nappasin käsilaukun sängyltä ja pysähdyin vielä hetkeksi peilin eteen. Pidin siitä, miten puku sai ihoni hohtamaan. Mekko oli punaista kiiltävää satiinia ja sen päällä leijaili ohut sifonkinen päällimekko. Tyköistuvaan rintamukseen oli ommeltu paljetteja, jotka kimmelsivät valossa. Asettelin hiukseni ja suihkutin niihin vielä kerran lakkaa.
Korkokengät kopisivat lattiaan liian rivakasti ja pysähdyin portaisiin vetämään henkeä. Chris ei katoaisi minnekään, mutta jos nyt kompuroisin portaissa... Ajatus sai minut laskeutumaan arvokkaasti.
Chris seisoi olohuoneessa Laurenin kanssa ja oli juuri niin hyvännäköinen smokissaan kuin olin kuvitellutkin. Sormet naputtivat reittä vasten. Hän yritti selvästi esittää kuuntelevansa, mitä Lauren hänelle sanoi. Olin viimeisen yhdeksän kuukauden aikana joutunut niin moneen kertaan esittämään kuuntelevaa, että tiesin, miltä näytti ihminen, joka antoi ajatustensa salaa harhailla. Kiiruhdin jälleen askeleitani. Chris ja Lauren kääntyivät molemmat katsomaan.
”Nice!” Chris sanoi tyytyväinen sävy äänessään.
Lauren tuli halaamaan. ”Voi Taru, sä olet kaunis!”
”Kiitti, Mom”, sanoin ja yritin kiemurrella pois hänen halauksestaan. ”Please, älä sotke mun kampausta.”
Lauren nauroi. Hän viittilöi Chrisille. ”Chris, kuvaan sieltä. Teidät täytyy ikuistaa, että Tarulla on muistoja näyttää vanhemmilleen ja kaikille kavereilleen!”
”Mom! Mulla on jo kaks muistitikullista kuvia näytettäväksi!” Menin kuitenkin takan eteen kuvattavaksi. Chrisistä minulla ei ollut vielä yhtään kuvaa, ja halusin viedä hänetkin mukanani. Kamera rasahti ensimmäisen kerran juuri, kun Chris veti minut kylkeensä ja minä kohotin katseeni hänen silmiinsä. Hymyilin ja Lauren nappasi uuden kuvan.
Kun silmämme olivat sokeutuneet kaikesta salamavalojen välkkeestä, Lauren lopulta luovutti kameran minulle. ”Voidaanko me nyt mennä?” kysyin ja tungin kameran laukkuuni.
Chris kiersi kätensä vyötäisilleni ja ohjasi minut eteiseen. Lauren tuli ulos asti todistamaan, miten Chris auttoi minut autoon ja järjesteli hameeni siististi jalkojeni ympärille ennen omalle paikalleen menoa. Heilutin kättäni ikkunan läpi. Laurenin vilkutus kehotti pitämään hauskaa ja olemaan varovainen.
Tunsin kevyen kosketuksen ranteessani, ja Chrisin sormet kiertyivät käteni ympärille. Hänellä oli kädessään pieni kumilenkissä kiinni oleva kukkalaite. Valkoisten ruusujen ympärille oli punottu sinistä silkki- ja sifonkinauhaa, ja kimppu hiveli silmiä. Chris pujotti sen ranteeseeni, ja sisälläni sykähti, että hän oli huomaavaisesti ostanut minulle kukkia.
”Kiitos. Se on nätti.” Päätin olla välittämättä siitä, etteivät siniset nauhat sopineet verenpunaiseen pukuuni lainkaan.
Chris väläytti varman hymynsä ja käynnisti auton. ”Mä tiesin, että sä pitäisit siitä.”
Chrisin peruuttaessa pois pihasta vatsassani alkoi jyllätä. Puristin kädet laukkuni ympärille ja katselin tutuksi käynyttä metsää autotien vieressä. Tänä iltana voisi tapahtua vaikka mitä.
”Onks kaikki okei?” Chris kysyi ja käännyin hänen puoleensa. Hän oli pöllyttänyt geelin avulla tumman tukkansa huolettoman sekaiseksi ja vihreät silmät kiilsivät hyväntuulisina. Smokkitakin alta pilkottava paita istui hyvin, eikä kaulaan solmittu rusettikaan näyttänyt naurettavalta. Hän oli mahdottoman komea. Olisin halunnut nojautua eteenpäin ja huumaantua hänen kosketuksestaan. Hän vilkuili minua tarkkaillessaan tietä, ja se tuntui hyvältä.
”Mä olen katsellut amerikkalaisia prom-tanssiaisia leffoista sata kertaa, ja nyt yhtäkkiä mä olen itse tässä, menossa promiin”, sanoin ja pelkästään tanssiaisista ääneen puhuminen kutitti. Chris hymähti.
En tuntenut Chrisiä kovin hyvin. Olin tavannut hänet vain kerran ennen promia, sen jälkeen kun Alysha oli ehdottanut, että voisin ratkaista seuralaisongelmani Chrisin avulla. Chris ei käynyt koulua Orleansissa. Olimme menneet Bloomingtoniin elokuviin kaikki kolme, ja päättäneet katsoa hyytäväksi kuvattua kauhuleffaa. Chris oli pitänyt minua kädestä kiinni koko elokuvan ajan ja antanut minun haudata silmäni olkapäähänsä kaikkein pelottavimmissa kohdissa. Suostuin ilomielin hänen prom-deitikseen.
”Sä siis pelaat amerikkalaista jalkapalloa?” sanoin.
”Jep. Paoli Rams muuten voitti teidän Bulldogit viime syksynä.”
”Ai.” Jalkapallo ei kiinnostanut minua pätkääkään. Koripallon olin sentään löytänyt, ja pelien seuraaminen oli oikeastaan aika jännittävää. Ravistin päätäni. Ketä minä huijasin, itseänikö? Koris oli kiinnostavaa vain, koska sai katsella Zachia pelaamassa. Käänsin katseeni ikkunaan ja päätin unohtaa koripallon. Minä olin menossa Chrisin kanssa promiin, Zach oman seuralaisensa kanssa.
Yhtäkkiä heräsin mietteistäni ja suoristauduin.
”Hei, mihin sä menet?”
Chrisin kasvoilla ilmekään ei värähtänyt, vaikka hän oli juuri huristellut kouluun johtavan risteyksen ohi. ”Haen Alyshan.”
”Mitä? Kenet?”
”Alyshan. Eikö se kertonut?”
”Ei!”
Chris kohautti harteitaan ja jatkoi ajamista.
Tuijotin tuulilasista ulos mieli tummana ja mietin, mikä kohta minulta oli jäänyt ymmärtämättä, kun Alysha oli järjestänyt minulle kavaljeerin. Olihan se mahdollista. Kyllä edelleen telkkariakin katsoessa tai luokassa opettajan luennoidessa englanti puuroutui korvissani enkä jaksanut keskittyä kuuntelemaan. Pinnistin muistaakseni, olinko antanut Alyshan äänen mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, kun asiaa sovittiin. En muistanut.
Chris pysäytti pienen omakotitalon eteen, ja Alysha kipitti autolle korkeissa koroissaan ja keltaisia hameenhelmojaan nostellen. Hän avasi oven ja pysähtyi niille sijoilleen, kun näki minut.
”Come on, Alysha.” Chris kysyi ja nytkäytti päätään takapenkin suuntaan.
Alysha kurtisti kulmiaan ja olin melkein varma, että hetken verran hänen teki mielensä kuristaa minut. Sitten hän taas säteili.
”Tullaan, tullaan”, hän sirkutti istahtaessaan takapenkille. ”Mitä kuuluu?”
Katselin Alyshaa peruutuspeilin kautta. Hänellä oli korkeat poskipäär ja sydämenmuotoinen suu. En voinut käsittää, miksi hänen täytyi tuppautua meidän autoomme.
”Hyvää. Sulle?”
”Hyvää, hyvää. Aja jo, Chris!”
Viiden minuutin matka koululle oli liian pitkä Alyshan kanssa samassa autossa. Hän puhui kampaajastaan, meikkaajastaan ja pukunsa myyneestä kaupasta antamatta suunvuoroa kenellekään muulle. Olisin puhunut mieluummin vaikka jalkapallosta Chrisin kanssa.
Koulun pihassa kiirehdin tarttumaan Chrisin käteen ennen Alyshaa. Mieleni olisi tehnyt mätkäistä Chrisiä, kun hän tarjosi toisen käsivartensa Alyshalle ja lähti johdattamaan meitä kohti koulun pääovia kuin mikäkin casanova. Ovella Alysha ojensi lippunsa ovimiehelle, jonka tunnistin Mr. Spaidiksi. Minä seurasin perässä omani ja Chrisin lipun kanssa ja hymyilin historian opettajalleni. Hän nyökkäsi ja paimensi meidät sisään samoista ovista, joista olin kävellyt ensimmäistä kertaa päivälleen yhdeksän kuukautta sitten.
***
”Pärjäätkö sä nyt varmasti?”
Tuijotin silmät suurina koulun käytävää. Ohitseni oli juuri kulkenut porukka kaapin kokoisia poikia, jotka kovaan ääneen puhuivat syksyn ekoista jalkapallotreeneistä. Lähelläni seisovat tytöt hihittivät ennen kuin löivät lokeroidensa ovet kiinni ja lähtivät juoksemaan poikien perään. Käännyin takaisin oman lokeroni puoleen. Kirkkaanpunaiset lokerot jatkuivat käytävää molempiin suuntiin ja vielä seuraavallekin käytävälle. Lokeroiden yläpuolelle valkoiselle seinälle oli kirjoitettu HOME OF THE BULLDOGS.
”Taru?” Lauren kysyi huolestuneen äidin äänellä.
”Tämä on ihan kuin leffoissa!”
Lauren katsoi hämmentyneenä. ”Pärjäätkö sä, jos mä lähden nyt?”
Lauren ohjasi minut luokkahuoneen avointa ovea kohti. Ehdin nähdä rivin pulpetteja ja vilauksen vanhanaikaisesta liitutaulusta. Huone näytti erehdyttävästi suomalaiselta luokalta. Kompastuin jalkoihini ja takerruin host-äitiini.
”Amerikkalainen koulu taitaa olla lokeroita ja jalkapalloilijoita pelkästään leffoissa”, sanoin, kun Lauren oli saanut nostettua minut pystyyn. ”Täällä pitää oikeasti opiskella. Englanniksi.”
”Pahoin pelkään.”
Nielaisin. Lauren näytti huolestuneelta.
”Pärjäätkö sä?”
Purin hampaat yhteen ja nyökkäsin, mutta se ei vakuuttanut Laurenia. Hän katseli ympärilleen ja tarttui yhtäkkiä jotakuta hihasta.
”Anteeksi”, hän sanoi.
Laurenin pysäyttämä poika seisahtui. Hän katsoi kysyvästi Laureniin ja vilkaisi sitten minuun. En ollut koskaan nähnyt sellaisia silmiä. Ne olivat pehmeän ruskeat ja kauniin sameat kuin vastalämmitetty kaakao.
”Voinko mä auttaa?”, poika kysyi ja katsoi taas Laureniin. Toivoin, että olisin voinut ihailla hänen silmiään kauemmin.
”Taru on täällä ensimmäistä päivää. Voisitkohan sä näyttää hänelle paikkoja?” Lauren veti kännykän taskustaan. ”Kellon soittoon on vielä puoli tuntia.”
Poikakin silmäsi kelloaan. ”Tietysti.” Hän joutui katsomaan alaspäin minuun, niin pitkä hän oli, ja oikeaan poskeen ilmestyi hymykuoppa, jota jäin tuijottamaan. ”Moi. Mä olen Zach”, hän sanoi ja ojensi kätensä. Tartuin siihen ja se oli viileä ja pehmeä kuin silkki. En pystynytkään kohtaamaan kaakaosilmiä. Mutisin nimeni kengilleni.
”Taru, mun pitää nyt mennä. Zach auttaa sua”, Lauren sanoi ja rutisti minua harteista.
Olin varma, että vatsani ontto vihlonta ei vain tuntunut vaan kuului myös. Olisin halunnut rynnätä host-äitini perään ja rukoilla häntä jäämään kanssani. Seisoin Zachin vieressä ja tuijotin ulko-ovia, vaikka Lauren oli kadonnut näkyvistä jo aikaa sitten.
”Taru”, sanoi Zach vieressäni, ei kysyvästi vaan maistellen. Olin jo tottunut siihen, että nimeni ääntyi englannissa voimattomampana, pehmeämpänä kuin suomessa. Se toi minuunkin kokonaan uuden, ujon ulottuvuuden. ”Mä en ole koskaan ennen kuullut sellaista nimeä.”
Kesti hetki ennen kuin sanat tulivat mieleeni. ”Se on ihan yleinen nimi Suomessa. Se tarkoittaa satua.”
”Suomessa? Oletko sä vaihto-oppilas?”
Nyökkäsin.
”Viime vuonna täällä oli saksalainen poika. Se asui mun kaverin perheessä ja opetti meille saksaa.” Zach puristi alahuulensa sormiensa väliin ja näytti mietteliäältä. Sitten hän naurahti. ”Joo. Lederhosen!”
Oli pakko nauraa. Sitten ojensin kädessäni pitelemäni lukujärjestyksen Zachille. Hän tutki sitä hetken.
”Okei.” Zach karaisi kurkkuaan ja lähti kävelemään käytävää eteenpäin. Kiirehdin hänen kannoilleen. ”Tervetuloa Orleans Junior Senior High Schooliin. Tällä yksityisellä opaskierroksella vierailemme paitsi lukujärjestyksesi osoittamissa luokkahuoneissa myös ruokalassa ja liikuntasalissa. Koulussamme opiskelu on puisevaa – tossa on tyttöjen vessa – ja ikävää, mutta sitä se on varmaan Suomessakin. Urheilukenttä on ulkona ja sinne me voidaan mennä...” Zachin hiljainen ääni peittyi välillä käytävässä kaikuvaan nauruun ja jutteluun ja minun oli vaikea keskittyä vieraskielisiin sanoihin. Hän katsoi minuun, ja silloin nyökkäilin ymmärtäneeni. Minua hymyilytti, ettei minun tarvinnut olla yksin.
”Zach!”
Käännyimme molemmat katsomaan. Hoikka, tummatukkainen tyttö kiirehti luoksemme ja heitti kätensä Zachin kaulan ympärille. Katsoin, miten hänen sormensa tarrasivat Zachin ruskeisiin niskahiuksiin. Zach puhkesi nauruun ja kiersi kätensä tiukasti tytön ympärille kuin ei olisi nähnyt tyttöä pitkään aikaan.
Lopulta Zach astui kauemmas ja viittasi minun suuntaani. ”Al, tässä on Taru, Suomesta. Taru, Alysha”, Zach esitteli.
Alysha arvioi ensin tennarini ja päätyi otsatukkaani. Sitten hän hymyili. ”Moi. Mitä kuuluu?”
Mietin kuumeisesti, mitä piti vastata. ”Ihan hyvää, mutta tämä koulu on aika iso, joten–”
”Sanoitko sä Suomesta, Zach?” Alysha kysyi ja tarttui Zachia käsivarresta ennen kuin käänsi katseensa minuun. Keskeytin lauseeni, jonka olin vaivalla muodostanut, ja minun piti ruveta muistelemaan sanoja vastatakseni toiseen kysymykseen. Kolmas tuli saman tien. ”Onko siellä erilaista kuin täällä?” Alysha näytti odottavalta.
”Joo”, sanoin ja pidin pienen tauon. ”Mun koulussa ei–”
”Oh my god, kai sä tiedät, mikä on kännykkä!” Alysha sanoi ja kaivoi puhelimensa taskustaan ja nosti sen nähtäväkseni.
”Come on, Al”, Zach sanoi. Alysha avasi suunsa vastatakseen, kun kello parahiksi soi. Zach näytti helpottuneelta. ”Meidän pitää mennä luokkaan. Nähdään lounaalla”, hän sanoi ja antoi kevyen suukon Alyshan poskelle. Zach varmisti, että seurasin perässä, ja niin alkoi koulutaipaleeni amerikkalaisessa lukiossa.
***
En osannut valita, kumpaa tuijottaa – vedenalaiseksi valtakunnaksi muuttunutta koulun ruokalaa vai vieressäni seisovaa Zachia seksikkään istuvassa smokissa. Sitten Brianna astui Zachin rinnalle. Käänsin katseeni pois.
Seinät oli päällystetty melkein kattoon asti läpikuultavalla sinisellä muovilla, joka leijaili salissa puhaltavan ilmastoinnin mukana kuin meren aallokko. Katosta oli ripustettu roikkumaan taidolla askarreltuja kaloja.
”Vau”, henkäisin ja tarrasin Chrisiä kädestä. ”Katso!”
Keskelle salin kattoa, tanssilattiaa vartioimaan oli kiinnitetty valtava mustekala. Chris vilkaisi sormeni osoittamaan suuntaan ja kohautti harteitaan. Hän kääntyi ympäri kuin etsiäkseen jotakin. Alysha oli kadonnut omaan pöytäänsä, ja Chrisin tyytyväinen hyväntuulisuus näytti jääneen samoille teille. Minä olin lippuja hankkiessani toivonut pääseväni samaan pöytään Zachin ja Briannan kanssa, koska Alyshan pöytä oli täysi enkä tuntenut muita promiin tulevia kuin Zachin.
Chris veti kätensä vapaaksi, ja minun käteni jäi orpona hapuilemaan ja tavoitti vain oman hameeni helman.
”Istutaanko?” Zach ehdotti ja veti tuolini esiin. Herrasmiesmäisesti hän auttoi järjestämään hameeni tuolin alle. Kun Chris lösähti minua vastapäätä omaan tuoliinsa vilkaisemattakaan omaa vierustoveriaan, Zach meni auttamaan myös Briannaa. Uskalsin varastaa pidemmän silmäyksen Zachin suuntaan, kun hän ja Brianna puhelivat hiljaa toisilleen. Zachin rintataskuun kiinnitetty violetti kukkakoriste oli samanvärinen kuin Briannan kapea samettinen iltapuku ja käteen kiinnitetty kukkalaite. He sopivat toisilleen täydellisesti.
Brianna hypisteli pöydälle taiteltua pahvikoristetta, johon oli kirjoitettu illan ohjelma.
”Illallinen tarjoillaan ihan kohta. Valitsitteko te kanavaihtoehdon vai kasvisruoan?” hän kysyi.
Juttelimme jonkin aikaa eri ruokavaihtoehdoista ja sitten arvostelimme koulun salaattibaaria, mutta oloni oli jatkuvasti ontto ja levoton. Nyökkäilin ja ynähtelin oikeissa kohdin keskustelua mutta mietin, olinko odottanut promia niin kovasti, etten osannutkaan nyt nauttia siitä.
Chris ei osallistunut keskusteluun. Hän tähyili yhä salin yli. Kosketin varovasti hänen kättään mutta en uskaltanut tarttua siihen.
”Chris, onks kaikki okei?” kysyin.
Verkkaisesti Chris käänsi katseensa minua kohti. ”Alyshan pöydässä on vapaita paikkoja. Siirrytään sinne.” Chrisin kulmakarva nousi kysyvästi, mutta äänensävy oli käskevä.
Vilkaisin olkani yli salin toiselle puolelle. Salissa oli hämärää, mutta pöydillä palavat kyntteliköt loivat juhlavaa tunnelmaa. Niiden valossa erotin Alyshan kasvot. Zachin ja Alyshan seurustelu oli päättynyt vain kaksi päivää ennen kuin promiin ilmoittautuminen loppui. Minua hämmästytti silti, että Alysha ei ollut tuonut seuralaista. Pojat parveilivat hänen ympärillään, kirjaimellisesti.
Zach ei surrut Alyshaa. Hän oli löytänyt Briannan. Olin pakottanut itseni olemaan ajattelematta sitä, joten tylsillä oppitunneilla kirjoitin vihkoni täyteen Chrisin nimikirjaimia.
”Mistä sä tiedät, ettei sinne ole vielä tulossa joku?” kysyin.
”Alysha juuri viittilöi meitä sinne.”
Katsoin Zachia ja Briannaa avuttomana. He molemmat pudistivat päätään.
”Mä haluaisin kyllä mieluummin istua täällä”, sanoin, mutta en pystynyt katsomaan Chrisiin.
Chris vei kädet ristiin rintansa eteen. ”Kaikki mun kaverit on tuolla!” hän sanoi.
En keksinyt mitään sanottavaa. Aloin kerätä laukkuani, pöydälle asetettua kameraa ja hameenhelmojani.
Zach suoristautui vieressäni ja katsoi Chrisiä suoraan silmiin. ”Tämä on Tarun prom, hänen ainoa mahdollisuutensa osallistua promiin. Mun mielestä on kohtuullista, että sä teet hänen toiveittensa mukaisesti.” Jäin istumaan paikalleni ja yritin olla näyttämättä, kuinka paljon Zachin sanat minulle merkitsivät.
Chris tuijotti Zachia. Sitten hän ponnahti seisomaan ja lähti harppomaan pois. Hänen kätensä olivat nyrkissä ja hartiat jännittyneinä puvun takin alla. Käteni alkoivat täristä.
”Kiitos”, kuiskasin Zachille, mutta en sittenkään enää tiennyt, oliko hänen väliintulonsa hyvä vai huono asia.
Zach asetti kätensä harteideni ympärille ja puristi kevyesti. Toivoin, ettei hän ja varsinkaan Brianna huomannut, miten ihoni alkoi säkenöidä.
Samassa koulun keittiöön johtavat ovet aukesivat, ja mausteinen ruoantuoksu levisi saliin. Tarjoilijat lipuivat pöytien väliin kantaen ruoka-annoksia. Zach kurottui ottamaan pöydältä painavan vesikannun ja kaatoi laseihimme vettä.
Minä tarkkailin ruokasalin suljettuja ovia, joiden taakse Chris oli häipynyt. Lopulta suoristauduin.
”Mä käyn etsimässä Chrisin”, sanoin.
”Älä mene”, Brianna sanoi. ”Kyllä se löytää itsekin takaisin.”
Zach nousi seisomaan. ”Mä voin hakea sen”, hän lupasi.
Mietin, kuinka suuren summan olin maksanut Chrisin lipusta. Jos hän nyt jättäisi ruoan syömättä, olisivat rahani turhaan tuhlattuja.
”Mä menen myös”, sanoin ja kiiruhdin pois ennen kuin Brianna ehti sanoa mitään.
Salin puheensorina ei kuulunut seinien läpi ollenkaan, kun ovi kolahti takanamme kiinni. Chrisiä ei näkynyt missään. Kurkistelimme lähimpiin ovisyvennyksiin, mutta ne olivat autioina. Käytävä ei tuntunut koulun käytävältä lainkaan. Koulupäivinä kaikki paikat olivat täynnä ihmisten lämpöä ja puhetta ja lokeroiden kolinaa. Tyhjä käytävä avautui hylättynä ja surkeana.
”Ehkä se on vessassa”, Zach ehdotti ja suuntasi kulkunsa kohti lähimpiä vessoja. Hetken aprikoituani kipitin hänen peräänsä. Ennen kuin ehdimme edes kääntyä kulman taakse vessaan vievälle käytävälle, Zach pysähtyi ja törmäsin hänen selkäänsä. Smokkitakkiin jäi puuteroidusta nenästäni vaalea jälki mutta en kehdannut hangata sitä pois. Zach kääntyi ja nykäisi päätään vessakäytävän suuntaan. Silloin minäkin kuulin. Syviä henkäyksiä, matalia naurahduksia, vaatteiden kahahduksia.
Ei tarvinnut olla kokenut sellaisissa asioissa tietääkseen, mitä käytävällä tapahtui. Tuijotin Zachin rintakehää enkä voinut olla kuvittelematta, miten meidän vaatteemme kahisisivat toisiaan vasten. Poskiani alkoi kuumottaa. Mietin, mitä hän ajatteli kuunnellessaan ääniä ja katsoessaan minua.
”Mennään takaisin”, kuiskasin haluttomana todistamaan kenenkään juhlahumusta hullaantuneen himokasta kohtaamista. Zach nyökkäsi, ja huomasin, että hänenkin kaulalleen oli levinnyt hento puna.
Ehdin ottaa yhden askelen takaisin kohti juhlasalia, kun tunnistin matalan miesäänen.
Chris.
Jähmetyin paikalleni. Chris oli jonkun kanssa käytävässä. Mutta kenen? Chris ei käynyt meidän kouluamme. Sydämeni alkoi tykyttää, kun epäilykseni heräsivät. Astuin hiljaa Zachin ohi käytävän kulmalle ja kurkistin.
Katseeni rekisteröi ensimmäisenä kirkkaankeltaisen mekon, jonka olkain oli valunut – vedetty – alas ja helma työnnetty ylös vyötärölle. Paljas reisi oli kietoutunut Chrisin ympärille, ja Chrisin käsi hiveli sitä. Ruskeista niskaan ryöppyävistä hiuksista tunnistin Alyshan, jonka kaulaa Chrisin suu ahmi.
Suustani oli täytynyt päästä jotain, sillä Alysha ja Chris tempautuivat eroon toisistaan ja käännähtivät suuntaani. Käteni oli painunut rinnalle, tunsin kämmenen alla tiheään hakkaavan sydämeni. Laskin käteni alas ja suoristin mekkoani. Kun Alysha tunnisti Zachin ja minut, hän alkoi kikattaa. Chrisin kasvoille hiipi virne.
”M-mitä sä teet?” kysyin Chrisiltä ja inhosin vikisevää ääntäni.
”Suutelen tyttöystävääni.”
Katseeni lennähti Alyshaan. ”Tyttöystävääsi?”
Alysha hihitti ja kaivoi pienen pullon Chrisin povitaskusta. Hitaasti hän kiersi korkin auki ja nosti pullon huulilleen. Hänen kielensä lipoi pullon suuta ennen kuin hän siemaisi pitkään ja hartaasti. Sitten hän katsoi taas minuun ja hihitti.
”Jos sä, Taru, olisit vaivautunut opettelemaan englantisi vähän paremmin, olisit ymmärtänyt aikoja sitten, että mä ehdotin Chrisiä sun seuralaiseksi vain siksi, että Chriskin pääsisi promiin.”
Jouduin nielaisemaan monta kertaa. Silti ääneni sortui. ”Miksi Chris ei vaan tullut sun kanssa?”
Muistin Zachin vasta, kun tunsin hänen tarttuvan nyrkiksi puristamaani käteeni.
”Siks että toisin kuin koulun seniorit ja vaihtarit juniorit ei saa kutsua ulkopuolisia promiin”, Zach vastasi kysymykseeni ääni hiljaisen tasaisena.
Alysha heitti kiharansa olkansa yli ja ojensi pullon takaisin Chrisille. ”Näin just”, hän sanoi, ja hänen kasvonsa halveksivat minua.
Häpeän puna valahti varpaisiini asti. Vetäisin käteni pois Zachin ulottuvilta.
Toivoin, että Chris olisi tullut avukseni ja puolustanut minua. Sanonut, että hän tuli kanssani, koska piti minusta. Siltä se oli tuntunut, kun olimme tavanneet, ja minä olin ihastunut... Hän oli pidellyt minua kädestä elokuvateatterissa, minua! Ei Alyshaa. Chris kiersi korkin auki, heilautti pulloa Zachin suuntaan. ”Cheers!” Hän otti vielä pitemmän hörpyn kuin Alysha. Nyrkkini aukesi enkä jaksanut edes purra huultani vaan annoin sen vapista. Zach sanoi jotain, mutta hänen äänensä hukkui Alyshan sanojen alle.
”Sä et usko, miten mua on koko vuoden ärsyttänyt hännystellä sua, mutta on siitä näköjään jotain hyötyäkin”, Alysha sanoi, veti pullon pois Chrisiltä ja painoi huulensa Chrisin suulle. Heidän suutelustaan kuului märkää litinää.
Rintakehälleni tipahti pisara ja se valui rintojen väliin. Zach tarttui uudestaan käteeni.
”Taru”, hän sanoi pehmeästi.
Mutta minä en voinut katsoa häneen. Vääntäydyin irti hänen otteestaan ja ryntäsin toistensa kanssa kaulailevien Chrisin ja Alyshan ohi.
”Että kiitos vaan ja hauskaa iltaa!” Alyshan ääni kaikui käytävän seinästä toiseen ja seurasi minua vessaan saakka. Ryntäsin viimeiseen vessakoppiin ja paiskasin oven lukkoon.
***
Äiti ei ollut soittanut. Syksyn koleus hytisytti ja kiedoin käteni ympärilleni laskeutuessani bussista koulun pihalle. Koulubussin tunkkainen haju ei lähtenyt sieraimista raikkaalla aamuilmallakaan, mutta silmissä uhitelleet kyynelet se sentään kuivasi.
Seurasin vastahakoisesti oppilasvirtaa koulun ovista sisään ja haaveilin lämpimästä mummin kutomasta peitosta, joka odotti kotona. Suomessa kotona. Täällä kaikki oli niin irtonaista.
”Hei, Finland!” huusi mölyn yli Tylor tai Derek tai Jeremy, en muistanut. Enkä jaksanut enää nauraa lempinimelleni. Minä halusin olla minä.
Lokeroni luona pysähdyin ja kieritin numerokoodin lukkoon. Avaaminen onnistui vasta kolmannella kerralla. Lokero oli täynnä limsatölkkejä ja tunneilla saatuja monisteita. Ennen ahdistavaa kiitospäivän viikonloppua lokeroon jääneet liikuntavaatteet haisivat niin, että pidätin hengitystäni. Mietin, miten saatoin koulun alkaessa olla ollut niin innoissani lokerostani ja seinistä, joille oli maalattu iskulauseita kohottamaan koulun henkeä. Kaipasin oman kouluni rauhallisia valkoisia seiniä. Noukin nopeasti historian kirjani pahanhajuisesta lokerostani ja suljin oven.
”Moi Taru! Mitä kuuluu?” ääni vieressäni sanoi. Alysha seisoi oven takana tiukoissa keltaisissa pillifarkuissaan, jotka juuri ja juuri läpäisivät koulun pukukoodin. Lainekiharoiden kähertämiseen oli kulunut varmasti koko aamu. Oma maantienvärinen tukkani oli sotkuisella poninhännällä.
Kiitospäivä oli ollut kaamea. Koko Laurenin suku tuli kylään, eikä missään saanut olla rauhassa. Laurenin viisivuotias siskontyttö laitettiin huoneeseeni nukkumaan, ja hän puhui unissaan koko yön. Sukulaiset halailivat toisiaan, puhuivat asioista, joista en tiennyt mitään, ja muistelivat menneitä. Se oli ihan tavallinen sukujuhla herkullisine aterioineen, naurunremakoineen ja lautapeleineen. Mutta se ei ollut minun sukuni juhla.
Sitten äiti unohti soittaa.
Pakotin huulilleni hymyn ja toivoin, että sain ilmeen tarttumaan silmiinkin. ”Hyvää, kiitos.”
Alysha seisahtui odottavasti, mutta en kysynyt hänen kuulumisiaan. Tiesin vastauksen muutenkin. Alysha kohautti harteitaan ja nosti katseensa pääni yli. Hän huiskutti.
”Zach!”
Suljin hetkeksi silmäni ja toivoin, että Zach ei tulisi. En kestänyt katsella heitä, kun olisin itse kaivannut halausta. Mutta Zach tuli ja painoi huulensa Alyshan poskille. En ollut tarpeeksi nopea vaan jouduin kohtaamaan Zachin tummat silmät Alyshan korvan vieritse. Zachin kulmakarvat kohosivat kysyvästi, ja tunsin, miten sydämeni alkoi pumpata voimakkaasti ja veri kohista korvissani. Käännyin pois ja pakenin kohti historian luokkaa.
***
Kyynelet putoilivat suuriksi ja kirveleviksi laikuiksi satiinille. Tuijotin niitä sumuisin silmin ja rypistin helmani nyrkkini sisään.
He olivat nolanneet minut. Olin nolannut itseni. Chrisin edessä, Alyshan edessä. Zachin edessä. En ikimaailmassa voisi palata takaisin juhlasaliin. Tai edes kouluun. Alysha kertoisi kaikille, ja kaikki, kaikki nauraisivat minulle. Zach ei enää edes tervehtisi minua.
Nyyhkäisin kuuluvasti ja hakkasin nyrkkiäni oveen yhä uudestaan, niin monta kertaa, että pikkurillini iho repeytyi verille.
”Mä vihaan sua mä vihaan sua mä vihaan vihaan vih–”
”Taru?”
Nyrkkini jäi ilmaan kesken iskun ja huuto katkesi kurkkuuni niin, että nielaisin ilmaa.
”Taru? Onks kaikki okei?” Briannan ääni kuului ensin kauempaa vessan ovelta mutta tuli lähemmäs koppiani. Lopulta näin Briannan mustien ballerinojen kärjet oven ja lattian välisestä raosta. Sormet laskeutuivat kevyesti ovea vasten. ”Avaisitko sä oven?”
”En”, sanoin ja pyyhin etusormellani raivokkaasti silmänalusiani.
”Okei.” Kuulin, miten Brianna nojautui ovea vasten ja laskeutui istumaan lattialle. Odotin, mitä Brianna seuraavaksi haluaisi tietää, mutta hän ei sanonut mitään. Näin hänen violetin mekkonsa leviävän likaiselle vessan lattialle.
En saanut kyynelten valumista loppumaan, vaikka keräsin käsiini vessapaperitupon ja taputtelin sillä silmiäni. Olimme pitkään hiljaa.
”Miksi sä istut siinä?” kysyin lopulta, kun tuntui, että ääneni ei pettäisi.
Brianna liikahti. ”Koska musta tuntuu, että sä tarvitset ystävää.”
Luulin, että pahin olisi ollut jo ohi, mutta aloinkin vollottaa ääneen.
”Taru, please, avaa ovi”, sanoi Brianna itkuni yli ja nousi seisomaan. Hän koputti hiljaa oveen. ”Avaa ovi.”
Nousin vessanpöntöltä ja hapuilin lukkoa. Brianna kiskaisi oven auki. Seisoimme hetken vastatusten, ja Brianna näki, miten räjähtänyt olin. Hän astui askelen lähemmäs ja veti minut itseään vasten.
”Mä haluan mennä kotiin!” sain sanottua, kun olin haudannut kasvoni Briannan hartiahuiviin.
”Me voidaan viedä sut kotiin”, sanoi Brianna ja puristi lujasti.
Pudistin päätäni. ”Ei kun mä haluan kotiin. Mä vihaan olla täällä!”
Brianna oli hetken hiljaa. Sitten hän vetäytyi vähän kauemmas. ”Chris on täys idiootti”, Brianna sanoi ja irvisti.
Pyyhin taas kasvojani. ”Ei se ollut Chris”, sanoin ja nyyhkäisin. ”Tai oli se Chriskin, mutta enemmän se oli Alysha ja kaikki muut!”
Brianna kurtisti kulmakarvojaan. ”Alysha on niin täynnä itseään, ettei osaa ajatella, miltä muista tuntuu”, hän sanoi.
Ravistin päätäni. ”Se on pilannut kaiken. Kaiken! Koko mun vuoteni on ihan pilalla, ja mä vihaan sitä, että mä tulin tänne. Mä haluan mennä kotiin!” sanoin. Zachia en uskaltanut mainita, ettei Brianna rupeaisi luulemaan mitään. Itkunpuuska vavisutti.
Brianna seisoi hetken paikallaan ja pudisti sitten hänkin päätään. Hän kurotti vessakopin puolelle ja kiskaisi käteensä vessapaperia. Hän taitteli sen huolellisesti ja meni kastelemaan sen hanan alla.
”Silmät kiinni”, hän sanoi ja nosti märän paperin kasvojeni eteen. Viivyttelin, silmäsimme toisiamme ja lopulta tottelin. Brianna alkoi varovaisesti pyyhkiä kasvojani. Mitä pitemmälle hän kasvoillani ehti, sitä vähemmän hartiani tärisivät.
”Mulla on mukana vain kullanväristä luomiväriä, mutta se sopii kyllä nätisti vihreisiinkin silmiin”, Brianna sanoi.
Avasin silmäni ja Brianna kohotti kulmiaan. Nyökkäsin ja suljin uudestaan silmäni. Luomiväripaletti napsahti auki, ja Brianna alkoi levittää ensin väriä luomilleni ja sitten kajaalia ripsien tyveen.
Pikku hiljaa sain ajatukseni järjestykseen.
”Mun ei ole helppo saada kavereita”, sanoin Briannan työskennellessä. Muutin ulos pyrkivän nyyhkäisyn naurahdukseksi. ”Siksi Alysha on ollut niin luonnollinen valinta kaveriksi, vaikka mulla on ollut tunne, että mä en ole sille mitään. Mutta se on aina tullut mun luokse.”
Brianna nyökkäsi. ”Alysha haluaa vaan hallita kaikkea, erityisesti koulun sosiaalista elämää, se on sille kaikki kaikessa. Sen maailma on niin pieni.”
”Niin kai. Alysha järjesti Chrisinkin mun seuralaiseksi tänne. Olisihan mulla pitänyt hälytyskellot soida, kun Alysha oli niin itsepintainen ja innokas.” Kurkkua kuristi edelleen, kun ajattelin, miten sokeasti olin Chrisiin ihastunut.
”Alyshalta oli kyllä aika uhkarohkea teko puhua lounaspöydässä sun kuultesi siitä, miten Chris pääsee promiin sun siivelläsi. Mun ja Zachin olisi pitänyt tajuta, että sä et ymmärrä. Me luultiin, että sä tiesit ja sulle sopi ottaa Alyshan poikaystävä mukaan.” Briannan sanat pyysivät anteeksi.
Rintakehästä nousi kuumotus kaulalle ja poskiin, vaikka vessan ilmastointi puhalsi viileää ilmaa. ”Se tiesi, kuinka huono englannissa mä olen.”
”Et sä ole huono englannissa”, Brianna sanoi. ”Jos sä et aina ymmärrä, niin se on ihan luonnollista.”
Huokaisin.
Brianna lopetti meikkaamisen, ja kun tauko piteni, avasin silmäni. Briannan silmät leiskuivat tummanruskeina.
”Lopeta”, hän komensi. ”Mä osaan paljon vähemmän espanjaa kuin sä englantia, vaikka mun äiti on puoliksi espanjankielinen! Alysha on ihan idiootti, kun käytti sun kielitaidottomuuttasi hyväkseen, eikä se ole sun vikasi.” Brianna veti henkeä ja sulki hetkeksi silmänsä.
”Ei mulla ole muita kavereita täällä kuin Alysha ja se muu niiden porukka, ja ne on kaikki ihan feikkejä. Mun vaihtarivuosi on ihan feikki.” Laskin katseeni käsiini. Oli pakko sanoa se. ”Ja Zach näki äsken sen kaiken.”
Brianna pudotti kajaalin takaisin käsilaukkuunsa ja vei kädet lanteilleen. ”Niin näki”, hän sanoi. ”Enkä mä ole koskaan nähnyt Zachia niin vihaisena. Jos mä en olis istunut meidän pöydän ääressä, se olis heittänyt sen nurin. Mä ihmettelen, ettei se vetänyt Chrisiä lättyyn.”
”Ehkä mun pitäis vaan mennä kotiin”, sanoin hiljaa.
”Et varmasti mene!” Brianna sanoi ja käänsi minut kohti vessan peiliseinää. ”Sä olet mun taideteokseni.”
Tuijotin. Suuni raottui, halusin sanoa jotakin. Brianna oli onnistunut vetämään kajaalilla silmiini kleopatramaisen lookin, jota kullanvärinen luomiväri tehosti. Itkun jättämät juovat olivat poissa. En ollut tunnistaa itseäni.
Brianna hymyili ilmeelleni. ”No niin, Tuhkimo. Kello lyö kohta kaksitoista ja on aika palata juhliin”, hän sanoi.
”Onks kello jo kakstoista!”
Brianna nauroi. ”Ehkä kahdeksan, mutta illallinen on kyllä varmaan jo ohi. Mennään nyt. Prinssi odottaa.”
”Mikä prinssi?”
Brianna tarttui päättäväisesti käteeni. Annoin hänen vetää minut käytävälle ja kohti juhlasalin musiikin pauhua.
***
”Hey. Taru.”
Kuiskaus kuului viereisestä pulpetista, ja käänsin katseeni Zachin kaakaosilmiin. Hän nojasi pulpettiini kädellään.
”Eikö Mr. Spaid sustakin näytä tänään Indiana Jonesilta, joka on vaihtanut ruoskan karttakeppiin?”
Tuijotin Zachia hölmistyneenä. Zachin toinen kulmakarva nousi huvittuneesti ylös. Käännyin katsomaan Mr. Spaidia, joka heilui keppinsä kanssa kartan kimpussa. En ollut kuullut sanaakaan opetuksesta, ontto ikävän tunne vatsassa oli vienyt kaiken huomioni. Viime viikot olimme opiskelleet sitä, miten mistäkin alueesta oli tullut osa Amerikan Yhdysvaltoja. Se oli puuduttavaa, yhtä kuivaa kuin sen opiskelu, missä milloinkin oli ollut Suomen ja Venäjän välinen raja. Viime viikolla Mr. Spaid oli kertonut, miten Yhdysvallat osti Alaskan Venäjältä. Silloin olin jäänyt tuijottamaan karttaa pitkäksi aikaa. En ollut koskaan ennen ajatellut, että Suomella ja Yhdysvalloilla oli yhteinen naapurimaa.
Nyt yritin kuvitella tylsälle opettajalle Indiana Jonesin hatun, nahkatakin ja ruoskan. Hiljainen tirskahdus purkautui suuni takaosasta. Edessä istuva tyttö kääntyi katsomaan minua kulmat tuimina. Puristin huuleni tiukasti yhteen ja vilkaisin syyttävästi Zachia. Zach virnisti mutta vakavoitui sitten kuin haluten sanoa jotakin.
Samassa kello soi. Suljin historiankirjani ja keräsin kynäni penaaliin. Kun kohotin katseeni Zach seisoi pulpettiemme välissä omat tavaransa kainalossaan ja katseli minua epäröiden. Seisahduin.
”Tiedäks, jos sä et puhu mitään, sä et tutustu uusiin ihmisiin”, hän sanoi lopulta.
Hänen sanansa olivat niin totta, että käännyin ja suuntasin askeleni käytävään. Zach seurasi perässä ja lähti kanssani kohti liikuntasalia, vaikka hänen seuraava tuntinsa oli matematiikkaa.
”Taru?”
Pysähdyin pukuhuoneen oven viereen ja hieroin ohimoani. ”Mä en ole amerikkalainen”, sanoin. Toivoin niin kovasti, että meillä olisi ollut yhteinen kieli, että olisimme olleet samanvertaisia. ”Eikä kukaan muista mun nimeäkään.”
Zach nyppi alahuultaan niin kuin aina miettiessään jotain. Sitten hän virnisti. ”Kuunteles tätä. Tarru.” Hänen r-äänteensä soi terävästi, pitempään kuin olisi pitänyt, mutta se kuulosti ihanan tutulta.
Tunsin, miten suupieleni kääntyivät ylös, väkisin. Liikuntatunnilla en mennyt Alyshan luokse vaan pyysin parikseni tyttöä, joka tervehti minua joka tunnin alussa.
***
Kun auton ovi oli paukahtanut kiinni Briannan jälkeen, istuimme pitkään hiljaa. Seurasin, miten Brianna hyppeli kotiin tähtikirkkaassa kevätyössä. Hän kääntyi ovelta ja vilkutti. Heilautin takaisin, ja sitten Brianna katosi sisälle.
Minun sydämeni alkoi takoa. Zachin vartalon kosketus tuntui yhä vasten vatsaani ja rintojani, ja käsiäni syyhytti muisto siitä, miten hän oli johdattanut minut tanssilattialle massiivisen mustekalan lonkeroiden alle. Hän oli katsonut minua silmiin koko tanssin ajan, jokaisen tanssin ajan. Hädin tuskin olin kaikelta naurultani ja kuplinnaltani huomannut, että Alysha oli kruunattu promin kuningattareksi.
Sitten Zach oli tanssinut Briannan kanssa puoli kappaletta. Minä palasin paikalleni pöydän ääreen. Siemailin vettä ja rullasin kännykkäni näyttöä ylös alas.
Brianna koputti minua olkapäähän. ”Taru, mene tanssimaan.”
”En mä nyt taas voi viedä Zachia sulta!”
Brianna vei kädet puuskaan rinnalle. ”Mä näen, että sua kiinnostaa tanssia sen kanssa paljon enemmän kuin mua. Zach toi mut promiin kanssaan vain, jotta mä voisin leijua kavereilleni, että olen koulun ainoa sophomore, joka on saanut kutsun.”
Tuijotin Briannaa. Se ainakin oli totta, että en ollut nähnyt yhtäkään sophomorea, amerikkalaisen lukion tokaluokkalaista. Mutta Brianna ja Zach eivät... ”Oikeasti?” pääsi suustani.
Brianna nauroi. ”Mene nyt vaan!”
Ja nyt me olimme kahden, välissä ei ollut Alyshaa eikä Briannaa. Tartuin ovenkahvaan, kun en tiennyt, minne muuallekaan olisin käteni laittanut.
Musiikki pulppusi kaiuttimista hiljaa, stereoiden näyttö kertoi levyn soittavan kappaletta numero kuusi. Tunnistin biisin.
”Sä taidat pitää 1980-luvun elokuvista”, arvasin ja hyräilin mukana Ghostbustersin kertosäkeen.
Zach päästi ilman keuhkoistaan ja naurahti. Huomasin hänen puristavan rattia ihan yhtä lujaa kuin minä puristin kahvaa. ”Ghostbusters, Indiana Jones, Star Wars... You name it, I like it.”
”Star Trek on mun suosikkini”, sanoin ja rentouduin vähän.
Zach irrotti kuristavan otteensa ohjauspyörästä ja nyökkäsi. ”Vahva vaihtoehto.”
Istuimme vielä hetken ja kuuntelimme, miten Ghostbusters vaihtui Greasen rytmeihin. Sitten Zach ravisti päätään kuin herättääkseen itsensä.
”Mun on parasta viedä sut kotiin.”
Ajoimme kilometrit hiljaisuudessa, joka kertoi minulle, että jotain vielä puuttui. Lopulta Zach pysäytti autonsa ja veti avaimen lukosta. Syvä huokaukseni sai minut laskemaan katseeni hämilläni ja hapuilemaan ovea auki.
”Odota”, Zach sanoi ja sukelsi ulos autosta. Hän kiersi rivakasti minun puolelleni ja avasi oven. ”Mä saatan sut kuistille”, hän sanoi ja tarttui käteeni.
Oikaisimme nurmikon poikki ja aamuyön kylmät ruohonkorret kutittivat varpaita sandaalieni rakosista. Puristin tiukasti Zachin kättä enkä päästänyt irti silloinkaan, kun nousimme kuistille.
Mietin, mitä piti sanoa. Oli niin monia asioita, enkä osannut kertoa niistä yhtäkään. Ei siksi, ettei minulla ollut englanninkielisiä sanoja vaan siksi, että minkään kielen sanat eivät koskaan tulleet silloin, kun niiden olisi pitänyt.
”Kiitos kyydistä ja – ja kivasta illasta”, sanoin lopulta laimeasti enkä nostanut katsetta kengistäni.
Zach vetäisi minua kädestä niin, että horjahdin häntä vasten. Hänen kätensä ehtivät vyötärölleni, ennen kuin valuin polvilleni maahan. ”Oho, sori!” Zach sanoi ja virnisti. Hän piti lujasti kiinni ja veti minut itseään vasten. Hyväntuulinen virne vaihtui pehmeäksi hymyksi ja lopulta hymykin haipui hänen kasvoiltaan, kun katseemme kohtasivat vain senttien päässä toisistaan. Pitkän ajan päästä hän vilkaisi alemmas, ja raotin huuliani hänelle.
Hänen kosketuksensa oli ohikiitävä hetki. Lämpö valui huuliltani alaspäin, rinnalle kuumottamaan, sormenpäihin kihelmöimään ja varpaita kipristämään.
”Mitä sä mietit?” hän kysyi.
”Että on kiva olla täällä.”
Seuraava suudelma ei enää ollut hento perhosen lento. Hänen suunsa maistui mintulta ja etäisesti kokikselta. Hänen kätensä painuivat tiukasti vasten alaselkääni ja liukuivat sieltä alemmas niin, että lakkasin hengittämästä. Kiedoin käteni hänen niskaansa ja punoin sormeni hänen karheisiin hiuksiinsa. Kun raotin silmiäni näin oman poltteeni hänen tummista iiriksistään, ja minun oli pakko vetäytyä taaksepäin.
”Mä lähden kotiin puolentoista kuukauden päästä”, kuiskasin.
Zach painoi poskensa minun poskeani vasten. ”Kyllä me jotain keksitään.”
Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja hengitin hänen paitansa tuoksua sisääni niin syvään, etten varmasti unohtaisi. Pidin hänestä tiukasti kiinni ja muistin kaikki ne kerrat, jolloin olin halunnut olla juuri näin. Hän silitti selkääni ja antoi minun ottaa menetetyn ajan takaisin.
”Saanko mä viedä sut huomenna drive-in -leffaan?” Zach kysyi, kun viimein pakotin itseni kävelemään ovelle.
”Mä en ole ikinä nähnyt drive-in -elokuvaa”, sanoin.
Zach nauroi. ”Huomenna olet.”
Siihen oli tuhat miljoonaa vuotta.
Kirjoittajan huomio: Promenadi on kirjoitettu reilu vuosi sitten, keväällä 2015. Se on jäänyt tietokoneelleni lojumaan, koska koen, että se ei ole ihan valmis. Jotain puuttuu. Mutta mitä? Julkaisen novellin nyt täällä. Onko sinulla, lukijani, ajatusta siitä, mitä tarina vielä tarvitsee?