”Isän mielestä mun olis pitänyt mennä opiskelemaan diplomatiaa”, ystäväni sanoi.
Kävelimme keskustasta kohti kotia. Ystäväni hiukset loistivat vaaleina maamerkkeinä, korkokenkien kannat kumisivat katukiveykseen ja saivat paljaina ja pysähtyneinä nukkuvat puiden oksat värähtelemään. Yö seisoi kristallinkylmänä.
Täydellinen hetki tarttua syöttiin.
”Ai, missä sellaista voi opiskella?” kysyin, kun etenimme alikulkuun.
Ystäväni nauru helisi huuruna ilmaan. ”Sitä mäkin! Siksi mä jäin tänne, mut eihän se isää lannistanut. Aikansa murjotettuaan se järjesti mulle h–”
Jokin kalahti. Metalli metallia vasten. Ystäväni jähmettyi, sanat jäätyivät hänen huulilleen. Hän tarrasi käsivarteeni, ja hänen sormenpäänsä tärisivät. Sekunnin murto-osan annoin aikaa myötätunnolle. Hän oli kuvitellut, että jäädessään tänne hänet jätettäisiin rauhaan. Että hänen isänsä saisi kohdata ongelmat itsekseen.
Sitten kalahti jälleen. Tunnistin äänen, olin kuullut sen niin monesti. Käännyin, ja kädessäni roikkuva ystävä kiepahti mukanani ympäri.
Mustiin pukeutunut mies seisoi alikulun reunamilla. Hänen kasvonsa olivat pimeät. Arvasin silti, että hän virnisti kalauttaessaan kädessään pitelemänsä metalliputken vieressään olevaan liikennemerkkitolppaan.
Ystäväni haukkoi henkeään ja tarttui tiukemmin minuun. ”Se… se aikoo… Miks isä ei tajunnut, että niitä on täälläkin”, hän vikisi korvaani.
Mies nauroi, ja ääni kaikui seinästä toiseen alikulussa. Sitten hän hyökkäsi. Matkaa meihin oli viitisen metriä. Hän ehti harpata kaksi askelta ja kohotti putkensa. Hänen katseensa kohdistui ystävääni.
Kiskaisin itseni irti ystävästäni, ja tönäisin hänet kauemmas. Käsilaukkuni lensi tiensivuun. Lähdin hyökkääjää vastaan.
”Ei älä!” ystäväni kirkaisi.
Käteni kohosivat torjuntaan, ne kohtasivat miehen iskuun kohonneen käsivarren. Tarrasin miestä kyynärtaipeesta, jatkoin matkaa, jatkoin ja hän jatkoi kanssani. Hän lensi ympäri ja rojahti maahan. Kasvot iskeytyivät asvalttiin. Kiskaisin hänen kätensä reittäni vasten. Painoin sen suoraksi ja sitten nivelen yli. Hän kirahti. Melkein nauroin. Nämä amatöörit, luulivat olevansa jotain. Tartuin metalliputken päähän ja väänsin sen irti.
Ystäväni huohotti takanani yllätyksestä ja pelästyksestä. Vilkaisin hänen suuntaansa. Hän oli kaatunut töytäisyni voimasta.
”Tuo mun käsilaukku”, sanoin hänelle. Hän tuijotti. ”Nyt!”
Huutoni kaikui alikulun seisahtuneessa pakkasessa, ja hän ponnahti ylös. Hän noukki laukkuni mutta ei uskaltanut tulla hyökkääjän ja minun lähelle.
”Ota sieltä ne raudat”, sanoin, ”ja anna tänne. Ei tää enää mitään tee.” Painoin miehen kättä sanojen vakuudeksi vähän lisää, ja hän melkein ulisi.
”R-raudat?” ystäväni kuiskasi. Mulkaisin häntä, ja hän avasi laukkuni vapisevin ottein.
Ystäväni ojensi käsirautoja. Kieritin metalliputken miehen ulottumattomiin ja tartuin rautoihin. Hellitin miehen kättä ja kuulin, miten hän huokaisi helpotuksesta. En hukannut aikaa vaan väänsin käden selän taakse. Naksautin raudan kiinni. Kiskoin hänen toisenkin kätensä rautaa kohti ja pidin häntä paikoillaan. Hän ei vastustellut lainkaan, ei ollut odottanut vastahyökkäystä. Ei tietenkään.
Hymyilin ystävälleni. ”Luulitko oikeasti, että sun isä jättäis sut selviämään yksin?” kysyin. ”Anna puhelin.”
Novelli on alunperin julkaistu Kielitiedette, dojosofiaa ja lapsilogiaa -blogissani syksyllä 2018.