Koko jonotuksen ajan laskin, mitä ostokset maksaisivat. Omenat puolitoista euroa, kaurahiutaleet kolme euroa, kolme litraa maitoa kaksi ja puoli, ruisleipä euro seitsemänkymmentä... Olisiko pitänyt ottaa halvempi? Kanan jauheliha melkein kolme euroa, halvin mahdollinen juusto neljä, suklaapatukat kaikille kolme euroa, pyykinpesuaine neljä ja puoli, tiskiharja euron. Ei onneksi vaippoja tällä kertaa. Suunnilleen kaksikymmentäneljä euroa.
”Pitäisi riittää”, sanoin ja Minttu kääntyi rattaissaan katsomaan minua. ”Tänään herkutellaan.”
”Namnam”, Minttu sanoi.
Edellinen asiakas sai viimein maksettua ja työnnettyä korttinsa lompakkoon. Jono takanamme oli kasvanut, mutta kassaneiti katsoi minuun ja hymyili.
”Hei”, hän sanoi.
Olin kohtelias takaisin, koska neidillä oli hymykuoppa poskessa ja kiltit ruskeat silmät. ”Moi.” Nostin ostoskorini päällimmäiseksi pinoon ja työnsin Mintun rattaat eteenpäin. Kassakone piippasi ja ostokset liukuivat rykelmäksi liukuhihnan päähän. Tuijotin näyttöä, jolla maksettava summa kasvoi. Kuusitoista, yhdeksäntoista, kaksikymmentä, kaksikymmentäyksi...
”Kaksikymmentäkolme viisikymmentäviisi”, sanoi kassaneiti.
”Kiitos”, sanoin ja painoin visa electronin maksupäätteeseen. Näppäilin tunnuksen ja painoin vihreää. Maksupääte käski odottaa. Piti odottaa tavallista pitempään.
”Maksu hylätty”, ilmoitti maksupääte.
”Siellä ei ole tarpeeksi”, sanoi nätti kassaneiti.
Poskeni kuumenivat, kun sydän alkoi hakata. Kämmenet hikosivat. ”Siellä piti kyllä olla”, sanoin ja vilkaisin taakseni. Jonossa oli jo ainakin kymmenen ihmistä. Ehkä olin katsonut tilitietoja väärin. Tuijotin ostoksia. Voita meillä oli vielä kotona, se sopi leivän päälle. Muistaakseni Mintulla oli vielä kaapissa puhtaita vaatteita. Ja kai ne likaisetkin voisi laittaa uudestaan päälle, jos pahimmat tahrat pesisi vaikka käsisaippualla. Joku takanani liikehti levottomasti.
”Otetaan juusto ja pesuaine pois.”
Kassaneiti teki työtä käskettyä. ”Viisitoista euroa ja viisi senttiä.”
Työnsin kortin uudestaan lukijaan. Pliis, riitä.
”Maksu hylätty”, ilmoitti lukija.
”Ei vieläkään riitä”, sanoi myyjä.
Teki mieli jättää ne siihen, kaikki. Mutta Minttu istui rattaissaan ja vilkutti ohikulkijoille. Pitihän sen ruokaa saada.
”No mä otan sit vaan omenat, ruisleivän, kaurahiutaleet ja kaks litraa maitoa”, mutisin enkä voinut katsoa myyjään.
”Selvä”, myyjä sanoi, ja äänessä kuulsi sääli.
”Äiti, millon on meidän vuoro? Miks tolla kestää niin kauan?” joku lapsi vinkui jonossa.
”Ihan kohta”, sanoi lapsen äiti ja madalsi puhettaan. Kuulin silti kaiken, jokaisen huokauksen ja levottoman painonvaihdon. ”Sillä ei ole tarpeeksi rahaa.”
”Onko se köyhä?”
”Shh.”
Laiska. Yhteiskunnan elätti. Luuseri. Sosiaalipummi. Sanat kuuluivat naisen hyssyttelyssä ja muiden kassalle tunkevien ärtymyksessä. Kurkkuani kuristi, mutta en aikonut itkeä, en todellakaan. Opiskelija ei ole sosiaalipummi. Ei edes kahden lapsen yksinhuoltajaopiskelija.
Onneksi Minttu oli vielä pieni eikä ymmärtänyt.
Myyjä oli saanut kerättyä ostokset, joita en voinut ostaa ja laski koneeseensa uuden summan.
”Kahdeksan kakskymmentä.”
Työnsin korttini lukijaan ja näppäilin tunnusluvun. Suljin silmäni. Pliis, että lapset sais edes kaurapuuroa syödäkseen.
Myyjän kassa kilahti.
”Nyt meni läpi”, sanoi myyjä ilahtuneena.
Otin kuitin vastaan enkä katsonut silmiin myyjää enkä ketään muutakaan. Tungin lompakon taskuun ja ostokset reppuun. Takanani jonottanut äiti lapsineen ryntäsi kassalle valmiina maksamaan ostosvuorensa kuudentuhannen euron palkastaan tai osakkeiden osingoistaan tai jostain, mistä meidän perhe saattoi vain unelmoida.
”Mennään sit”, sanoin Mintulle. ”Haetaan Lukas ippe-kerhosta ja mennään kotiin.”
Minttu nyökytteli ja vilkutti myyjälle. Onneksi Minttu oli vielä pieni eikä enää muistanut, että olin luvannut jälkkäriksi suklaapatukat.
Novelli on julkaistu alunperin Turun yliopiston historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen Hiiskuttua-verkkolehdessä 1/2016.