Kun minä kuolin, Ilo lakkasi käymästä harjoituksissa.
Kuka milloinkin vei häntä kyllä treeneihin, mutta hän istui salin perällä jumppapallojen keskellä eikä suostunut tulemaan pois ennen kuin paikka oli tyhjentynyt lapsista.
Pari kuukautta kuolemani jälkeeni Ilon harjoituksiin tuli uusi ohjaaja, hiljaisella äänellä puhuva nuori mies. Ilo hautautui syvemmälle pallojensa sekaan.
Nuori mies, Jani nimeltään, osasi ohjata. Tukea, pysyä kärsivällisenä, kehua oikeassa kohdassa. Lapset keskittyivät ja hymy ilmestyi suupieleen epäonnistumisen jälkeenkin, kun Jani kyykistyi lapsen tasolle rohkaisemaan.
Ensimmäisen treenikerran lopuksi apuohjaajat luotsasivat pulisevan lapsilauman ulos salista pukuhuoneisiin. Seinän viereen kerätyt pallot pysyivät liikkumattomina. Jani istahti lattialle muutaman metrin päähän palloista. Hetken verran hän istui hiljaa odottaen. Yksi palloista heilahti viimein kuin sen takana oleva lapsi olisi havahtunut huomaamaan lähelle tulleen tuntemattoman. Pienet kädet eivät saaneet palloa pysähtymään, vaan se kierähti toista vasten ja sitten valui Jania kohti. Jani otti sen kiinni.
”Joskus nää karkaa käsistä”, Jani sanoi ja nousi. Hän kieritti pallon takaisin sinne mistä se oli lähtenyt. Pallo ei suostunut pysymään paikoillaan vaan pyöri jatkuvasti johonkin suuntaan. ”Niitä voi olla tosi vaikea saada pysymään paikallaan. Ihan kuin niillä ei olis paikkaa ollenkaan. Varsinkin yksin se on ihan mahdotonta.”
Ilo ei voinut olla katsomatta, miten Jani yritti yhä uudestaan pysäyttää pallon harhailun ensin yhteen ja sitten toiseen suuntaan.
”Annatko mulle sieltä sen vihreän pallon?” Jani lopulta pyysi.
Ilo vilkaisi vierelleen. Hän istui juuri siinä, vihreän pallon takana. Hän epäröi. Kun pallo ei enää olisi siinä, hänellä ei olisi enää, minne kätkeytyä.
”Tää mun pallo löytäis ehkä paikkansa, jos se vihreä olis tässä vieressä”, Jani sanoi.
Ilo pukkasi vihreää palloa kevyesti ja nosti polvet rintaa vasten suojakseen. Pallo pyörähti Janin luokse, ja Jani keskittyi sen kiinni ottamiseen. Hän junttasi pallot vierekkäin seinää vasten ja naurahti ilahtuneena, kun ne pysyivät siinä.
Ilokin hymyili, ihan vähän.
”Ei ole kiirettä”, Jani sanoi. Hän vilkaisi salin ovelle. Paikka oli hiljentynyt, muut lapset lähteneet.
Ilo halasi polviaan. Sitten hän katsoi Janiin.
”Mä olisin oikeastaan halunnut oppia sen – sen mitä te tänään teitte”, hän lopulta kuiskasi.
”Haluatko, että opetan?” Jani kysyi.
Ilo epäröi jälleen. ”Mut se on kivaa.”
Lapsen ääni oli hiljainen ja käheä monen viikon hiljaisuuden jäljiltä. Janin oli tultava lähemmäs. ”Mikä, oppiminen?”
”Harjoittelu.” Kuiskaus tuli melkein nyyhkäyksenä Ilon kurkusta.
”Sen kuuluu olla kivaa”, Jani sanoi.
”Mulla ei saa olla kivaa”, Ilo sanoi ja laski katseensa lattiaan.
”Sun äidin takiako?” Jani kysyi.
Ilo ei ihmetellyt, miten Jani tiesi. Lapset eivät miettineet sellaisia, he olettivat aikuisten tietävän sen, minkä hekin tiesivät. Hän nyökkäsi.
”Mä mietin, miksi sun vanhemmat antoivat sulle sun nimen”, Jani sanoi lempeästi.
”Ne halus että mä oon iloinen”, Ilo sanoi. Minä hymyilin. Olimme puhuneet tästä niin monesti. Ilo hiljeni, silmiin nousi tuttu mietteliäs ilme, se jota en ollut nähnyt yli kahteen kuukauteen. ”Vaikka äiti kuoli?” hän kysyi.
Jani nyökkäsi. Ilo istui vielä hetken ja ajatteli. Sitten hän nousi ylös.
”Opeta sitten.”
Ilo jäi, kun minä lähdin.
Novelli on alunperin julkaistu Kielitiedettä, dojosofiaa ja lapsilogiaa -blogissani syksyllä 2018.