En suunnittele meneväni kiertotietä ja pysähtyväni katsomaan hevosia. Mutta koulun jälkeen keittiönpöydälle on ilmestynyt niin monta tölkkiä karhu kolmosta, että ajatus kodista ei houkuttele. Mistä lie isä saanut niihin rahat. Äidin palkkapäivä olisi vasta viiden päivän päästä.
Niinpä potkiskelen kiveä pitkin hiekkatietä, kunnes kyllästyn tökkimään sitä varpaillani ylös tien kuopista. Otan jalalleni kunnolla vauhtia ja potkaisen niin, että kivi lentää yli tietä reunustavan ojan aidatulle niitylle. Yritän seurata kiven kulkua, mutta se uppoaa äänettömästi heinikkoon.
Silloin näen ne.
Kaksi hevosta seisoo pellolla, ei kovin kaukana sieltä, mihin kivi katoaa. Keväisen illan myöhäinen aurinko saa niiden ruskean karvan kiiltämään, toisen punertavana, toisen upean kultaisena. Ne seisovat vastakkain, vähän lomittain ja hampaillaan kyhnyttävät toisiaan selästä. Niiden silmät ovat kiinni, eikä kivi tai minä tai mikään häiritse niiden rauhaa.
Seison siinä kauan ja katson hevosten lempeyttä ja hellyyttä. Mietin, kuinka monta silitystä ehtisin saada, jos tärkeiden käsien kaikki aika ei kuluisi karhujen kittaamiseen.
Aurinko liukuu metsän taa, ja hämärä laskeutuu hevosten ylle. Ne havahtuvat ja lähtevät peräkkäin kulkemaan pienen katoksen alle. Siellä toinen, punakarvainen, laskeutuu makuulle, mutta kultainen jää seisomaan. Se asettuu punakarvaisen eteen kuin haluaisi suojella sitä kaikelta niin kuin laulussa, jonka musanope kerran laittoi meidät laulamaan. Se on kaunis hevonen.
Käännyn pois, kohti kotia. Harmittaa, että olen heittänyt pois potkukiveni.
Koska kukaan ei näe, kierrän kädet ympärilleni.
***
Hiljaisella Pojalla on aina päällään siistit farkut ja kauluspaita, jonka hän on varmasti käynyt äitinsä kanssa ostamassa. Kenenkään 15-vuotiaan lompakossa ei ole sellaista määrää rahaa, jonka Ralph Laurenin vaatteet vaativat.
”Hei homo”, me huudamme, kun hän kävelee ohitsemme.
Jani työntää jalkansa hänen eteensä juuri, kun hän tulee kohdalle, ja hän kompuroi ja näyttää typerältä. Me nauramme, ja punotus nousee hänen kaulastaan poskille.
”Oonks mä noin ihana, että ihan punastuttaa?” Jani sanoo, ja käytävä raikuu äänistämme.
”Hyi vittu”, minä sanon.
”Vittu on hyvä”, Jani siihen, mutta en näytä nolostumistani.
Hiljainen Poika ei sano mitään. Ei enää. Ennen hän yritti sanoa vastaan. Sitten hän kertoi opettajalle. Sitten hän vain juoksi pois, ja tiesin, että hän itki. Me nauroimme, enkä minä ollut se, jolla oli kurjin olo.
***
Sinä iltapäivänä mietin edellisiltaisia hevosia. Kun Jani lähtee ostarilta jonkun kanssa pussailemaan ja pyytää minuakin mukaan, en mene. Joskus olen mennyt ja katsellut ja ajatellut, että minä olen tuossa, mutta en enää.
Kiihdytän hölkkään ja olen ihan hengästynyt, kun pääsen hiekkatielle. Huohotan kädet polvissa. En olisi näin huonossa kunnossa, jos olisi harrastus, jalkapallo tai jääkiekko niin kuin muilla. Turhuutta, sanoo isä ja menee jääkaapille. Äiti pyytää katseellaan anteeksi. Ei se mitään, vastaan.
Niityllä on vain yksi hevonen, se punakarvainen. Se hamuaa ruohoa yksinäisenä kuin hakien siitä lohdutusta. Se nostaa päätään, kun tulen.
”Missä sun kaveri on?” kysyn ja pelästyn, kun hevonen tulee lähemmäs minua. Välissämme on oja, mutta peruutan silti tielle.
Vähän matkan päässä tien toisella puolella on piha, jolla nököttää kaksi punaista rakennusta. Etummaisen kaksoisovet ovat auki.
”Onks toi sun koti?” kysyn. ”Se on kivempi kuin mun.”
Hevonen hirnahtaa, ja jostain tuuli tuo vastauksen sille.
”Toi oli se kultainen”, sanon. ”Mä meen kattomaan.”
Rytmikäs kavioiden rummutus kantautuu korviini, kun pääsen rakennusten luokse. Pihan vieressä, kuusiaidan takana, on iso hiekkakenttä. Se jäi minulta huomaamatta, kun kävelin sen ohi illalla. Joku istuu hevosen selässä ja laukkaa. Ympäri, ympäri, ympäri kenttää. He kääntyvät ja laukkaavat kentän poikki suoraan minua kohti, kun seison kuusiaidan vieressä. Minä tunnistan, kuka hevosen selässä on.
Hän, jonka nimeä emme koskaan sano. Homo, neiti, nössö.
Minä olen aina ajatellut, että Hiljainen Poika.
Hän on kuin yhtä hevosen kanssa. Hän ei tee mitään, mutta silti hevonen kääntyy, laukkaa ympyrän ja kaaren ja mitä vain. Kuin he kuulisivat toistensa ajatukset. Hän hidastaa ja hevosen askel on poukkoilevaa, mutta hän pysyy selässä ja mukautuu hevosen liikkeeseen. Hän taputtaa hevosta ja kuulen hänen äänensä, miten hän kehuu ja kiittää kuin se olisi maailman luonnollisin asia.
Hevosen askel muuttuu vielä hitaammaksi, löntystäväksi. Hevonen venyttää kaulaansa kohti maata, ja Hiljainen poika antaa sen tehdä niin. Sitten hän kääntää päätään ja katsoo suoraan minuun.
Kerran äiti yllätti minut katsomasta pornoa. Silloin tuntui samalta.
Käännyn ja juoksen, ja sydän takoo mutta ei vauhdista vaan hänen katseestaan.
”Et sä viittis viinaa meille?” Jani kysyy ostarin spurgulta, kun koulu on siltä lukuvuodelta ohi eikä päiviksi enää pääse kotoa minnekään.
”En mä teille, lapsille”, sanoo spurgu ja hymyilee likaiset hampaat vilkkuen.
”Oothan sä ennenki!”
Spurgu kääntää päätään ja vilkaisee parkkipaikalle. Siellä seisoo poliisiauto ja tarkkaavaiset sinitakit. Jani huokaa.
”Täällä sit jaksa olla stanan stana.”
”Mä lähden himaan”, sanon ja menen.
Olen pysynyt poissa kiertotieltä melkein viikon, ja kultainen hevonen tulee uniini.
Nyt on koulun päättäjäisilta. Hiljainen Poika ei varmasti ole hevosensa luona. Kai hänellä joitain ystäviä on, sellaisia joista me emme tiedä. Päätän kävellä niityn ja tallin ohi, ihan vain ohi, muina miehinä. Vapaa maa ja niin edespäin.
Mutta niityllä ei ole kumpaakaan hevosta. Kurkussani kaivertaa pettymys. On pakko mennä kotiin.
Tallin ovet ovat auki niin kuin viimeksi. Sisältä kuuluu radiossa laulava Paperi-T. En ehdi edes ohittaa tallia, kun Hiljainen Poika työntää kottikärryt ulos, huomaa minut ja pysähtyy.
Katsomme toisiamme.
Hänellä on yllään mustat ratsastushousut, yhtä kireät kuin tyttöjen pillifarkut. Ralph Lauren -paita on vaihtunut hihasta rikkinäiseen ruudulliseen flanellipaitaan. Hän on yhtä kotonaan risoissa tallikamppeissa kuin kouluvaatteissaan.
Hän ei sano mitään. Hiljaisuus on kuin omatunto, jonka piilotin ja jonka juuri löysin.
”Mä vaan… Tää on oikoreitti mun kotiin”, sanon ja lähden liikkeelle. ”Anteeks.”
Olen juuri aikeissa siirtyä juoksuun, kun hänen äänensä pysäyttää minut.
”Olis täällä paskahommia, jos haluat auttaa.”
Hänen äänensä on matala, eikä se ole ollenkaan vihainen.
Pysähdyn ja käännyn.
”Paskahommia?” kysyn.
Hän viittaa kottikärryjen suuntaan. Sieltä nousee lannan ja heinän ja purun haju, eikä se ole kovin paskamaista.
”Mulleko?”
Hän hymähtää. ”Sulle.”
Pienenen hänen edessään, ja korvissani soi Janin sanat hänelle, ja oma nauruni. Käytöksemme on ollut lapsellista, mutta silti Veikko katsoo minua kuin tietäisi, että hukutin ilkeään nauruuni oman pahan oloni. Hän hymyilee.
”Saat ratsastaakin.”
”Ai sun hevosella?” kysyn ja muistan, miten kaunis hevonen se on.
”Niin. Tuu sisään.”
Veikko menee käytävälle kytketyn hevosen luo ja kehottaa minua lähemmäs. Hän näyttää minulle, miten hevoselle ojennetaan käsi, ja sitten kultainen hevonen painaa turpansa minua vasten ja silittää.