Yhdestoista luku

Perjantaiaamuna kävi kunnon myrskytuuli. Keittiössä oli radio päällä, ja uutisten säätiedottaja uhkaili tornadovaroituksella ja rankalla sateella. En jaksanut enää uskoa tornadoihin. Noin yksi miljoonasta varoituksesta näytti lopulta käyvän toteen. Oli miten oli, minua ei huvittanut lähteä pyöräilemään kouluun katsoessani huoneeni ikkunasta, miten tuuli repi puista viimeisetkin lehdet.

Jouduin matkustamaan kouluun bussissa.

”Miksi tänne ei voi ostaa uusia busseja? Tämä on kuin suoraan 1960-luvulta”, mutisin Sateelle, jonka viereen istahdin.

Mona istui yksin ja tuijotti ikkunasta ulos. Katselin häntä ja mietin, miten hän oli selvinnyt. Alina oli ollut hänenkin ystävänsä. Haleyta en ollut nähnyt juuri lainkaan kolmeen viikkoon. En tosin ollut edes muistanut hänen olemassaoloaan. He olisivat kaikki voineet kadota kuin tuhka tuuleen, enkä olisi huomannut mitään.

Sade hymyili kommentilleni, mitä en varmaan koskaan ennen ollut nähnyt hänen tekevän.

”Mun mielestä näissä vanhoissa busseissa on tunnelmaa”, hän totesi ja oli tyytyväinen, kun pyöräytin silmiäni.

Lounaalla istuin jälleen vakiopöydässäni ruokalassa järsimässä hampurilaista, kun silmäni nappasivat A.J.:n väkijoukosta. Olin kokonaan unohtanut, että minun oli määrä pakoilla häntä. Hän oli nähnyt minut, sillä hän suunnisti suoraan minun luokseni. Etsin kiireesti pakoreittiä, mutta sellaista ei ollut.

”Mukava sää”, totesi A.J. istahtaessaan minua vastapäätä. Hän hymyili.

”Ootko sä koskaan nähnyt tornadoa? Niinku oikeasti”, kysyin.

”En. Mutta olen kyllä monta kertaa istunut meidän talon kellarissa odottamassa sitä. Saisi joskus tulla ja todistaa, ettei tornadot ole vain jotain kaupunkitarinoita lasten pelottelemiseksi.”

”Äh, et kai säkin. Miksi kaikki haluavat nähdä tornadon. Ihan kuin se olisi joku julkkis”, sanoin.

A.J. nauroi, ja sitä oli hyvä kuunnella.

”On se ehkä vähän. Tässä vaiheessa syksyä koulunkäynti alkaa olla niin puuduttavaa ja tylsää, että mikä tahansa häiriö tekee vain hyvää.”

Eikö yksi kuolemantapaus syksyllä ollut riittävä aiheuttamaan häiriötä ja koulunkäynnin mullistusta, ajattelin. Puristin huuleni tiukaksi viivaksi.

Ehkä A.J. oli tullut ajatelleeksi samaa, sillä hän vaikeni. Hetken söimme molemmat hiljaisuuden vallitessa. A.J. naputti sormiaan pöytään, ja minäkin tulin siitä levottomaksi. Halusin laskea käteni hänen sormilleen. Nostin jo käden sylistäni, kun tulin ajatelleeksi, miltä tuntuisi pitää häntä kädestä. Muistin koulun tansseista, miten viileä ja sileä hänen ihonsa oli omaani vasten.

Laskin käteni visusti takaisin syliini ja puristin käteni nyrkkiin.

”Menetkö sä tallille tänään iltapäivällä?” kysyin.

Naputus lakkasi, ja hän nyökkäsi. ”Miten niin?”

”Saisinko mä kyydin? Mä tulin tuon myrskyn takia bussilla, mutta siellä menee hermot. Onko niissä busseissa jousituksia ollenkaan?”, sanoin.

A.J. hymähti. ”On niissä joskus ollut. Viiskyt vuotta sitten. Tietenkin sä saat kyydin.”

Yhtäkkiä A.J. jäi tuijottamaan selkäni taakse. ”Mitä nyt?” kysyin ja käännyin katsomaan hänen katseensa suuntaan.

”Mona voisi tulla syömään meidän kanssa”, A.J. sanoi ja nousi ylös. Hän meni jonon hännillä yksin seisovan Monan luokse. A.J. sanoi jotain ja viittoi minua kohti. Mona vilkaisi pöytäämme päin, ja katseemme kohtasivat hetkeksi. Hänen katseessaan oli surua ja ymmärrystä, ja se oli helppo kohdata. Sitten hänen silmänsä palasivat takaisin A.J.:hin, ja hän nyökkäsi. A.J. tuli takaisin luokseni.

”Koska susta ja Monasta on tullut kaverit?” kysyin ja kirosin liian kärkästä ääntäni.

”Mähän olen istunut sen kanssa lounaalla joka päivä”, A.J. sanoi. ”Etkö sä ole huomannut?”

Pudistin päätäni.

”Missä... Missä Haley on?” kysyin ja vilkuilin ympärilleni.

A.J. kohautti hartioitaan. ”En ole nähnyt”, hän sanoi.

Mona tuli luoksemme.

”Moi”, hän sanoi ja katsoi minua varovasti.

”Moi. Mitä kuuluu?

Mona nyökkäsi. Hänen räväkästä rohkeudestaan ei näkynyt jälkeäkään.

”Miten Haley voi?” kysyin, kun Mona oli aloittanut ruokailun.

”Kurjasti. Alina oli hänen paras ystävänsä melkein pikkulapsesta saakka”, Mona sanoi ranskalaisten perunoiden välissä. ”Hän ei ole käynyt koulussakaan.”

Ajattelin ylimielistä Haleya ja sitä, mitä Alina oli sanonut. Haley ei ole yhtään niin ilkeä kuin antaa ymmärtää.

 

Lupauksensa mukaan A.J. heitti minut kotiin samalla, kun tuli itse töihin. Ulkona oli viimeisen tunnin aikana alkanut sataa kaatamalla vettä.

”Se tarkoittaa sitä, että tornadovaroitus on ohi”, A.J. sanoi, kun hän pysäköi auton tallin viereen. En mennyt hänen seurakseen, minkä vuoksi kuvittelin hänen näyttävän pettyneeltä.

Kotona oli hiljaista. Sade ei ollut vielä tullut kotiin – bussilla kesti kauemmin kuin autolla. Äiti oli poissa, eikä isääkään näkynyt missään. Olin siitä tyytyväinen. En jaksanut jutella kenenkään kanssa, koska arvasin kyllä, mihin aiheisiin keskustelu ajautuisi. Enemmän kuin mitään olisin halunnut unohtaa sekä Alinan kuoleman että isäongelmani.

Joku oli käynyt huoneessani.

Tiesin sen heti, kun pääsin yläkertaan. Huoneeni ovi oli raollaan, vaikka olin aivan varmasti vetänyt sen kiinni lähtiessäni kouluun. Annoin katseeni kiertää joka nurkan ja huonekalun. Mikään ei ollut muuttunut – paitsi työpöydälleni oli jostain ilmestynyt kirja.

Ripustin laukkuni naulakkoon ja menin katsomaan lähemmäs. Se ei ollut varsinaisesti kirja. Se oli paksu, ja kannessa oli musta hevonen laukkaamassa vihreällä niityllä. Siitä ei voinut erehtyä. Se oli päiväkirja. Sydämeni alkoi takoa, kun nostin sen käteeni.

Päiväkirjan yläreunassa pilkisti taiteltu paperilappu. Vedin sen esiin ja taittelin auki. Se oli kirje, ja se oli osoitettu minulle.

 

Rakas Lumi,

En koskaan ajatellut, että jompikumpi teistä löytäisi ja lukisi nuoruuden päiväkirjaani. Lapsien ei kuuluisi lukea äidistään sellaisia asioita, joita tämä päiväkirja sisältää. Mutta sinä et halua kuunnella minua, enkä enää tiedä, miten muuten pystyisin selittämään sinulle, mitä tapahtui minun ja isäsi Juhan sekä minun ja Alanin välillä. Ole kiltti, lue päiväkirja ja yritä ymmärtää.

Minun oli tarkoitus kertoa sinulle syntyperästäsi. Kadun joka päivä, etten tehnyt sitä aikaisemmin. Olen pahoillani, että jouduit saamaan alkuperäsi selville näin kauhealla tavalla. En olisi ikinä uskonut, että siitä seuraa vielä kauheampia asioita.

Rakastan sinua.

Äiti                                                                                

 

Rypistin paperin käsissäni.

Sinä et tiedä, mitä tekisit. Sinun oli tarkoitus kertoa. Sinä. Sinä. Entäs minä sitten!” huusin paperille ja heitin sen kohti roskakoria. Se ponnahti roskiksen reunasta ja putosi lattialle. Se sai minut suuttumaan lisää. Iskin nyrkkini seinään niin, että sormet rutisivat. Haukoin henkeäni pidellessäni kättäni ja lysähdin petaamatta jääneeseen sänkyyni.

En varmasti ikinä lukisi äidin päiväkirjaa. Ajatus hänen päänsä sisään joutumisesta sai minut tärisemään. Ehkä hän oli kirjoittanut sinne valheita. Kiipesin sängylle ja kiersin kädet ympärilleni. Puristin itseäni ja tuijotin kattoon.

Minerva Piha
25.11.2016

Lisää kommentti