Yhdeksäs luku

Oppilaat mölisivät koulun ruokalassa. Läheisessä pöydässä oli meneillään ruokasota. Jätkät heittelivät toisiaan suolakurkuilla ja ranskalaisilla perunoilla. Tyttöporukka istui parin pöydän päässä minusta. He katselivat meluisaa poikajoukkiota, kuiskuttelivat ja kikattivat. Rakastuneen näköinen pari pujotteli pöytien välistä kohti ruokajonoa. He pitivät toisiaan kädestä ja tuijottelivat toisiaan niin kiinteästi, että poika törmäsi jonossa viimeisenä seisovaan tyttöön. Tyttö hihitti, kun poika pyysi anteeksi.

Käänsin pääni ruokaani, johon minun ei huvittanut koskea.

Ei tippaakaan kunnioitusta, vaikka vasta kolme kuukautta oli kulunut.

Kukaan ei enää katsonut minuun. Kukaan ei enää yrittänyt tulla juttelemaan minulle. He olivat lopultakin jättäneet minut rauhaan.

Valitsin tarjottimelta maitopurkin ja join siitä pillillä. Yritin olla kuulematta tyttöjen naurua ja näkemättä käsi kädessä kulkevia pareja. Tuijotin valkeaa pöydän pintaa. Joku oli raaputtanut siihen A hearts W. Raapustettu A toi mieleeni hänet.

Hänen kuolemansa jälkeisestä viikosta enmuistanut paljoakaan. Hämärän huoneeni, ikkunoista vetävässä ilmavirrassa lainehtivat verhot, valkoiset seinät. Osasin jo kertoa, mistä kohtaa seinää maali oli lohkeillut, mihin kohtaan oli syntynyt pieni lommo jonkin huonekalun kolhaisusta ja miten verhojen raosta suodattuva auringonvalo liikkui seinällä päivän mittaan.

Itsemurha.

Koulussa oli järjestetty muistotilaisuus perjantaina viikko sen jälkeen, kun kaikki paha tapahtui. En ollut mukana. Sade kertoi minulle koulupäivän jälkeen, että melkein kaikki olivat itkeneet. Nekin, jotka eivät tunteneet häntä.

”Mistä sä tiedät, ketkä tunsivat hänet?” kysyin enkä irrottanut katsettani vastakkaisesta seinästä. Sade istui työtuolillani, näin hänet silmäkulmastani.

”Muistotilaisuuden jälkeen sai puhua kriisityöntekijöiden kanssa. Monet, jotka myönsivät, etteivät lainkaan tunteneet Alinaa –” Säpsähdin tahtomattani Sateen nimetessä hänet. ”– tulivat purkamaan sydäntään.”

Kuunnellessani nyt oppilaiden iloisia ääniä, Sateen sanoja oli vaikea uskoa. Ikävä unohtui liian nopeasti.

Koulun tilaisuudesta seuraavana päivänä oli varsinainen muistotilaisuus ja saattaminen hautaan. En muistanut tilaisuudesta muuta kuin itkevät ihmiset ja papin syyttävän saarnan. Tilaisuuden jälkeen olisi ollut kahvihetki Alanin luona, mutta miten olisin voinut kulkea hänen jalanjäljissään, jotka haalistuisivat ja lopulta unohtuisivat? Miten katsoisin hänen sänkyään enkä ajattelisi, miten pehmeää ja lämmintä siinä oli ollut hänen kanssaan?

Sade tuli tuomaan äidin viestiä, kun olin lähdössä hautausmaalta. ”Äiti sanoo, että sun pitäisi tulla. Kohteliaisuudesta.”

”Paskat mä kohteliaisuudesta.”

Sitä paitsi en halunnut nähdä Alania. Oikeaa isääni.

Sade vavahti mutta vei viestini äidille. Äiti ei yrittänyt pakottaa minua.

”Can we sit here?”

Nostin katseeni. Rakastunut pari ruokajonosta seisoi kysyvän näköisenä pöytäni edessä. En ollut nähnyt heitä ennen, eivätkä hekään tunnistaneet minua. Muuten he olisivat pysytelleet kaukana minun pöydästäni. Poika hymyili minulle ystävällisesti, tyttö oli hänen takanaan.

Ponkaisin ylös tuolistani ja kaappasin tarjottimen mukaani. En kääntynyt katsomaan hiljaisuutta takanani vaan työnsin tarjottimeni keittäjälle.

Kiiruhdin seinänviertä kohti vessaa.

”Lumi!” kuului tuttu ääni takaani. Pysähdyin, sillä hän oli ainoa, jonka kanssa pystyin juttelemaan. Ainoa, joka osasi olla hiljaa silloin, kun piti olla hiljaa. Ainoa, joka ei sanonut vääriä asioita.

Sade juoksi luokseni.

”Mulla on tänään englannin tukiopetusta. Meillä on tulossa koe.”

”Mihin sä tukiopetusta tarvitset?”

”Open mielestä pärjäisin paremmin, jos kävisin asioita läpi hänen kanssaan kahden. Mä olen huono englannissa.”

Kohautin olkapäitäni. ”Miten tämä liittyy muhun?”

”Mä en millään ehdi hoitamaan ja ratsastamaan Nikkeä tänään”, hän sanoi, ja hänen katseensa pyysi.

”Eikö sille voi antaa vapaapäivää?” kysyin.

Sade pudisti päätään. ”Sillä on jo ollut liikaa vapaapäiviä.”

Se oli minun syytäni. Hänen kuolemansa jälkeen en ollut käynyt kertaakaan tallilla. Sade oli tunnollisesti hoitanut minun ratsastus- ja hoitovuoroni, mutta ei hänkään aina ehtinyt. Hänen piti opiskella extra-ahkerasti pysyäkseen mukana englanninkielisessä opetuksessa. Tunsin omatunnon potkaisun rinnassani.

”No, kyllä mä sitten kai voin.”

Sade näytti huojentuneelta. ”Kiitos!”

Hän meni matkoihinsa, ja minä jatkoin omaa tietäni vessaan. Lukitsin itseni perimmäiseen vessakoppiin ja hengitin syvään.

Muistin, miten Sade kuukausi kuoleman – itsemurhan – jälkeen tuli huoneeseeni ja istahti jälleen vakiopaikalleen työpöytäni ääreen. Istuimme pitkään hiljaa. Minä katselin silmäkulmastani, miten hän puristeli käsiään yhteen. Se toi mieleeni perjantain, jolloin kaikki paha tapahtui.

”Voitaisko me puhua...” Sade aloitti ja keskeytti. Hän veti henkeä ja aloitti uudestaan. ”Alinan kuolemasta huolimatta mä haluaisin puhua...” Säpsähdin hänen nimeään. Sade huomasi sen ja keskeytti.

Miksi kukaan ei puhunut kuolemasta itsemurhana? Sydämessäni särki.

”Mistä sä haluaisit puhua?” kysyin.

”Äidistä”, Sade kuiskasi katse käsissään.

Se ei ollut aihe, jota olin odottanut.

”Mitä äidistä?” kysyin ärtyneenä. ”Jos hän lähetti sut tänne puolestaan niin...”

Sade pudisti rajusti päätään – toinen täysin epätyypillinen piirre. ”Ei. Ei. Äidistä ja siitä, miten hän ja Alan... Siitä mitä silloin perjantaina tapahtui. Siis ennen kuin... Ennen kuin...”

”Okei. Mä tajuan. Mitä siitä?”

En oikeastaan olisi halunnut kuulla. En halunnut ajatella sitä. Olin kieltäytynyt ajattelemasta. Itsemurhassa oli tarpeeksi.

Mutta se painoi Sateen sydäntä. Ja eikö hän ollut ainoa, joka minua oli ymmärtänyt viime päivinä, ainoa joka oli jättänyt minut rauhaan ja ainoa joka oli ollut luonani?

”Mä tiesin, että isä ei olekaan sun biologinen isä”, hän kuiskasi mutta katseeni kohdaten. ”Mä tiesin ja olisin halunnut kertoa sulle. Monta kertaa yritinkin mutta en vaan pystynyt.”

Muistin, miten Sade oli itkenyt toivottomana, kun kaikki oli käynyt ilmi.

”Joo, sä sanoit niin”, sanoin. ”Mistä sä sen tiesit?”

Sade veti täristen henkeä. Itku ei taaskaan ollut kaukana.

”Mä luin äidin vanhaa päiväkirjaa”, hän sanoi ja kiirehti selittämään lisää. ”Se oli muutamaa päivää ennen kuin äiti lähti Yhdysvaltoihin ja me muutettiin isän luokse. Mä kävin läpi vanhoja tavaroitani ja törmäsin vaatehuoneessa pahvilaatikkoon, joka sisälsi äidin muistoja nuoruusvuosilta.”

Ei toisten päiväkirjoja saa mennä penkomaan! Niin minun olisi pitänyt sanoa siskolleni, mutta en sanonut. Äiti ei ansainnut sitä.

”Tiesitkö sä, että se oli Alan?” kysyin ja ääneni värähti nimen kohdalla. Sade ehkä pystyi kutsumaan asioita niiden oikeilla nimillä, mutta minä en kertakaikkiaan voinut ajatella hänen olevan minun isäni.

Sade pudisti päätään. ”Äiti ei maininnut kenenkään nimeä. Tai ehkä hän olisi jossain vaiheessa maininnut, mutta mä en voinut lukea piemmälle.”

No, sen minä ymmärsin.

”Miten äiti saattoi?” kysyin hiljaa.

Sade pudisti päätään. ”Kun äiti kertoi vanhasta ystävästään vähän sen jälkeen, kun me oltiin muutettu tänne, mä rupesin epäilemään. Tiesin sen tapahtuneen täällä Amerikassa. Siellä oli kuvakin Alanista, mutta siinä Alan oli niin nuori, että ei se nykyään enää näytä tippaakaan samanlaiselta. En mä osannut yhdistää”, hän sanoi ja rupesi itkemään.

Istuin jäykkänä sängyllä. Olisiko pitänyt mennä lohduttamaan Sadetta? En ollut koskaan ennen tehnyt niin. Emme olleet mikään halaileva perhe. Pitikö nyt halata? Minä en halunnut kenenkään kosketusta – paitsi hänen – mutta entä Sade? Hän itki äänettä, ja isot kyynelet valuivat poskia pitkin kaulalle. Hän näytti lohduttomalta.

”Anteeksi, Lumi, etten mä kertonut”, hän sanoi ääni vavisten. ”Jos mä olisin kertonut... Ehkä Alina ei sitten...”

”Mä en halua kuulla.” Eikä se ollut Sateen syy, ei vaikka olisi miten päin käännellyt. Se oli minun syyni. Nousin sängyltä hänen luokseen ja kiersin kömpelösti käteni hänen ympärilleen. Hän takertui minuun. ”Ei se olisi muuttanut mitään parempaan eikä huonompaan.”

Sade itki pitkään minun halatessani häntä.

”Sä olet silti mun sisko”, hän sanoi hiljaa.

”Niin säkin olet mun”, sanoin.

Kello pärähti soimaan lounastauon päätteeksi ja jouduin jättämään vessakopin. Koulupäivä mateli kohti loppuaan. Liikuntatunti meni seisten toimettomana koripallokentällä. Kaikki jättivät minut rauhaan. En koskenutkaan palloon, eikä edes opettaja yrittänyt tsempata minua pelaamaan.

Viimeinen tunti oli kamalin. Nyt kun hän ei enää istunut vieressäni ilmaisutaidon tunnilla, mielenkiintoni oli lopahtanut kokonaan. Joku oli ehdottanut Kotiopettajattaren romaania näytelmäprojektiksemme. Se äänestettiin yksimielisesti parhaimmaksi ehdotukseksi. Olin jättäytynyt pois näytelmästä, eikä opettaja pakottanut.

Minä en koskaan esittäisi pääosia hänen kanssaan.

Opettaja oli heti ensimmäisellä tunnilla minun ilmestyttyä taas kouluun laittanut viereeni ujon pojan, joka oli aikaisemmin istunut yksin takanani. Pojan nimi oli Eric, eikä hän uskaltanut sanoa minulle mitään. Minäkään en puhunut hänelle.

Rynnistin pyörälleni heti, kun kello soi. Poljin kotiin ennätysajassa. Halusin ehtiä tallille ja hevosen selkään ennen kuin kukaan muu tulisi sinne.

Nikke ei ollut ulkona. Sen tarhan portti oli mennyt rikki, ja äiti oli korjaamassa sitä. Luikahdin talliin hänen näkemättään ja avasin Niken karsinan oven. Se hörisi nähdessään minut, ja minua vihlaisi.

”Hei, poika”, tervehdin sitä, kun se laski päänsä haistellakseen kättäni. ”Onko sulla ollut ikävä? Onko?” Se hapuili huulillaan etsien herkkupalaa. Minulla ei ollut sille mitään. ”Mulla on ollut ikävä sua”, sanoin pehmeästi. Lupasin sille porkkanan ratsastuksen jälkeen.

Tarkoitukseni oli ollut harjata hevonen pikavauhtia ja lähteä pois ennen A.J.:n tuloa. Emme olleet puhuneet riitamme jälkeen. Yhtäkkiä kaiken tapahtuneen jälkeen minä arastelin häntä.

Mutta kun näin, miten onnellinen Nikke oli tulostani, en voinutkaan toteuttaa suunnitelmaani. Hieroin hevosen ensin päästä kavioihin kumisualla ja sen jälkeen harjasin huolellisesti kahdella eri harjalla.

Nikke ojensi kaulaansa ja venytti huultaan. Välillä se käänsi päätään, puhalsi kaulaani lämmintä ilmaa ja kertoi minulle, että silläkin oli hyvä olla minun kanssani. Halasin sitä tiukasti.

Hain satulahuoneesta ratsastusvarusteet. Kiersin pintelit huolellisesti Niken etujalkojen ympärille. Se seisoi kiltisti paikoillaan ja antoi minun huolehtia ja puuhailla.Välillä se tökkäsi minua olkaan muistuttaakseen olevansa ystäväni. Hymyilin sille joka kerta.

Satulavyöstä Nikke ei pitänyt. Ähisin ja puhisin vyön kimpussa hevosen pullistellessa velmun näköisenä. Lopulta läimäytin sitä kaulalle. Se järkyttyi niin paljon, että sain kiskaistua vyön kiinni. Kuolaimet menivät suuhun kiltisti, ja taputin sitä kiitokseksi.

Olin pukemassa kypärääni nähdessäni A.J.:n tallin ovella. En ollut kuullut hänen autonsa ääntä pihasta. Pakenin pikaisesti karsinaan, mutta hän oli jo ehtinyt huomata minut. Hänen bootsinsa kopisivat kivilattiaa vasten. Kopina katkesi ja hän seisoi Niken karsinan ulkopuolella.

”Lumi”, hän sanoi.

”Moi”, mutisin enkä katsonut häneen.

Hänkin oli hiljaa ja kysyi sitten epäröiden: ”Miten sä voit?”

Varmaankin olin viime viikot näyttänyt koulussa siltä, että iskisin kuoliaaksi jokaisen, joka uskaltaisi minua lähestyä. Säpsähdin ajatustani. Kuolema ei ollut mitään leikkiä.

”Hyvin, kiitos”, sanoin ja huomasin, että olin jättänyt raippani karsinan ulkopuolelle. Ilman sitä en pärjäisi esteillä, joten jätin hevosen vielä karsinaan hakeakseni sen.

Kumarruin nostamaan raippaa lattialta, ja noustessani A.J. oli ihan vieressäni. Hän oli minua pitempi, joten tuijotin hänen leukaansa. Se oli painunut alas niin, että tiesin hänen katsovan minua kasvoihin.

”Mulla on ollut huoli susta”, A.J. sanoi matalasti, ja hänen äänensä oli pehmeä. Hän tarttui käteeni. Vilkaisin hänen kasvojaan tahtomattani. Hänen silmänsä olivat tänään enemmän vihreät kuin siniset. Hänen kätensä kosketus oli iso, lämmin ja turvallinen. Olisin halunnut painautua häntä vasten.

Entä Alina? sanoi joku sisälläni. Pelästyin äänen lausumaa nimeä niin hirveästi, että nykäisin käteni pois.

”Älä”, sanoin ja pakenin kompastellen Niken luokse. ”Mä olen Alinan kanssa.”

Se oli ensimmäinen kerta kuukausiin, kun sanoin hänen nimensä ääneen. Aistin A.J.:n olevan sanomaisillaan jotain, mutta keskeytin hänet, ennen kuin hän pääsi alkuun. ”Mä en halua kuulla.”

Nostin ohjat Niken kaulalta ja talutin sen kiireesti ulos ja kentälle.

Nousin hevosen selkään kiristettyäni uudestaan satulavyötä. Korkeuksista katselin ympärilleni. A.J.:tä ei näkynyt. Huokaisin ja rentouduin. Nikkekin rentoutui allani ja lähti astelemaan pitkin kentän reunalle muodostunutta kaviouraa.

Alkukäynnin jälkeen siirsin hevosen raviin, ja yhtäkkiä kaikki muu unohtui. Nikke ei halunnut päästää minua helpolla. Se tempoi ohjia eikä suostunut kulkemaan kuolaimella, joten sain tosissani tehdä töitä löytääkseni yhteisen sävelen sen kanssa.

Joku, varmaankin Sade, oli kasannut kentälle pari pientä estettä. Kun Nikke oli vihdoin myöntynyt siihen, että minä määräsin, siirsin sen laukkaan, laukkasin pari kierrosta ja ohjasin sen ristikkoesteelle. Hevoseni hörähti iloisen yllättyneenä ja nosti askeltaan riemuissaan. Se hyppäsi vaivattomasti esteen yli ja viskoi päätään esteen jälkeen ja pyysi lisää.

Hymyilin sen innolle, ja koetimme toista estettä. Se oli pystyeste, ja niitä minä vähän pelkäsin. Olin lapsena tipahtanut pystyesteellä hevosen selästä suoraan esteen päälle, ja se oli sattunut. Nyt Nikke kuitenkin selvitti esteen epäröimättä hetkeäkään.

”Yeah!” kiljaisin hypyn jälkeen. Nikke hirnahti. Nauroimme yhdessä. Hyppäsimme esteet monta kertaa eri suunnista ja eri järjestyksessä. Se oli niin hauskaa, että kumpikaan meistä ei olisi halunnut lopettaa, mutta lopulta järki palasi päähäni. Tarkoitus ei ollut ajaa hevosparkaa aivan loppuun.

Ravailin sen kanssa pitkään loppuverryttelyksi ja lopuksi vielä lampsimme pitkin ohjin hikisinä ja tyytyväisinä.

”Kiitos”, sanoin, kun Nikke pysähtyi ihan omasta aloitteestaan. Halasin sitä selästä käsin ja haistoin sen pehmeän harjan tuoksun. Lopulta valuin pois hevosen selästä ja vedin jalustimet ylös. Oloni oli väsyneen tyytyväinen. ”Kyllä nyt kelpaa mennä juomaan kaakaota ja syömään pullaa”, sanoin hevoselle muistaessani, että aamulla keittiönpöydällä oli ollut aineet korvapuustitaikinaa varten.

Talutin Niken talliin ja keskityin riisumaan sen varusteista. Käärin pintelit huolellisesti, ja satulahuoneessa istahdin alas puhdistaakseni suitset.

Veri virtasi suonissa kiihkeästi liikuntasuorituksen jäljiltä, mutta hetken hengitin kevyesti.

Minerva Piha
21.10.2016

Kommentit

  • Katjushka (ei varmistettu)
  • muokattu 29.10.2016 20:48

Mä ehdin vasta nyt lukea nämä uudemmat luvut, ja pakko sanoa et osasin arvata sen että Lumin äiti ja Alinan isä olivat pari. Isyysjuttu tuli kuitenkin ihan yllätyksenä, mun mielestä on kyllä onnistunut käännös tarinassa. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista katsoa mihin suuntaan Alinan ja Lumin suhde olisi tästä mennyt jos Alina olisi pysynyt hengissä, mutta sulla on varmaan muita suunnitelmia jatkoa varten :)
Kysyit facebookissa että mihin tulisi lukuraja jos tän jakaisi kahdeksi luvuksi. Mun mielestä pitäisi varmaan katkaista siitä kun koulupäivä loppuu ja Lumi menee tallille. Toisaalta, tarvitseeko tätä jakaa? Onhan aiemmatkin luvut olleet melko pitkiä.

Lisää kommentti