Kymmenes luku

”Lumi, voidaanko me hetki jutella?” kuului satulahuoneen ovelta.

Sydämeni paukkui korvissa asti niin, että silmissäni musteni. Viikon päivät olin onnistunut välttelemään A.J.:tä tallilla. Nyt hän tuli istumaan viereeni, mutta väliimme jäävä tyhjyys väreili.

”En mä ole tässä yrittääkseni viedä sut Alinalta”, hän sanoi, ja hänen äänensä kulki vaivattomasti. Kun vilkaisin häntä silmäkulmastani, hän ei katsonut minuun päin. Hän tuijotti kenkänsä kärkeä, joka tökki kenkien mukana kulkeutunutta purupaakkua. Miksi hän ei katsonut minuun?

Mikä typerä kysymys. Tietenkään hän ei katsonut minuun. En olisi itsekään katsonut häneen, jos hän olisi antanut minulle pakit uudestaan ja uudestaan. Sormeni puristuivat suitsien ympärille.

Sitten hänen sanansa syövyttivät itsensä läpi mietteideni.

A.J. puhui, kuin Alina olisi ollut elossa. Tunsin A.J.:n tuijotuksen poskellani. Hän oli varmasti kuullut henkäykseni. Hän liikahti vähän lähemmäs minua.

”Sä olet yksin ja eksyksissä ja tarvitset ystävää”, hän sanoi.

Yksin koska Alina ei ollut elossa. Eksyksissä koska se oli minun syyni. Ystävän tarpeessa koska kahteen kuukauteen en ollut jutellut kenenkään kanssa. A.J. tunsi minut hyvin. Miten hän ei ollut saattanut huomata, että en ollut kiinnostunut vain Alinasta vaan myös–

– vaan myös pojista.

Painoin kynteni kipeästi kämmenteni ihoa vasten. Purin huultani. Ei saa itkeä. Ei saa itkeä. Ei saa itkeä. Hoin mielessäni mantraa, jota olin hokenut siitä asti, kun hän oli riistänyt hengen itseltään.

”Mulla on kaikki ihan hyvin”, sanoin ja tiesin hänen tienneen, että sanoisin niin. Silti en voinut antaa periksi. ”Mun täytyy mennä nyt.”

Nousin ja vilkaisemattakaan A.J.:tä ripustin suitset omaan naulaansa ja kiiruhdin pois satulahuoneesta ja koko tallista.

Päästessäni huoneeseeni tunsin niin valtavaa syyllisyyttä, että huohotin.

”Ei saa itkeä. Ei saa itkeä. Ei saa itkeä. Ei saa itkeä”, toistelin itselleni kerta toisensa jälkeen, kun riisuin ratsastushousut ja vedin verskahousut jalkaani. Avasin silmäni ammolleen, ja huoneen lämmin ilma kuivasi tipahtelemaan tahtovan veden.

Olin antanut itseni ajatella A.J.:tä ja pakkeja, kun mikään ei ollut vähäpätöisempää kuin se. Olin unohtanut ja nauttinut Nikestä ja ratsastuksesta. Pystyin nauttimaan, vaikka minä olin syyllinen siihen, että Alina makasi haudassa.

Kierryin sikiöasentoon ja sydän puristui kasaan. Olo helpotti.

Itkua ei tullut.

 

 

Seuraavana päivänä koulusta tullessani kotona odotti yllätys.

Eteisessä seisoi vanha ja raihnainen matkalaukku, joka oli lojunut Suomessa vanhan kotimme vaatehuoneen hyllyllä vuosikaudet. Sen kahva oli tahmea kaikista lentokentällä liimatuista matkatavaraselvityslapuista, ja tukeva kangas oli paikoin hapertunut niin, että itse en olisi suostunut pakkaamaan vaatteitani siihen.

Matkalaukun omistaja ei sellaisista asioista välittänyt. Hän käytti housunsakin puhki ennen kuin suostui ostamaan uudet.

Isä oli tullut.

Kukaan ei ollut vaivautunut ilmoittamaan siitä minulle.

Hiljensin tehokkaasti sisälläni kuiskivan äänen, joka muistutti, että en ollut edellisenä iltana suostunut kuuntelemaan edes Sadetta.

Sade oli kertonut, että isä oli yrittänyt saada varattua lentoja jo parin viikon ajan, mutta kaikki olivat olleet loppuunmyytyjä. Mutta nyt hän oli täällä, ja minä tuijotin matkalaukkua.

Olin ajatellut ”isä”, mutta oliko hän minun isäni? Mitä jos hän vihasi minua nyt kun kaikki oli paljastunut?

Vedin avoimeksi jääneen ulko-oven kiinni ja potkaisin kengät jalastani. Kaikkien katse oli eteiseen ja minuun päin kääntyneitä, kun hiivin olohuoneeseen. He istuivat hiljaa ja jähmettyneinä, kuin olisin kävellyt heidän eteensä PVC-nahkaisessa pornoasussa. Tömäytin laukkuni lattialle ja perheeni katseet vaihtoivat normaalit vaatteet päälleni. Vastaanottokomitea heräsi henkiin.

Isä sinkoutui ylös sohvaltaan niin, että hänen silmälasinsa heilahtivat vinoon.

”Lumi”, hän sanoi painaessaan lasit takaisin nenälleen. Hän harppasi parilla askelella luokseni – hän oli niin pitkä, ja hänellä oli samanlaiset juoksijan koivet kuin Sateella – ja levitti kätensä. Sitten minä olin hänen sylissään. Hän oli niin turvallinen ja hänen vaatteidensa tuoksu niin tuttu, että hengitin syvään, syvään.

Olisin halunnut sanoa, miten olin häntä kaivannut mutta en uskaltanut. En osannut. Asiat eivät enää olleet niin kuin silloin kun viimeksi olin hänet nähnyt Helsinki-Vantaan lentokentällä pari kuukautta sitten. Mitä jos hänellä ei olisikaan ollut ikävä minua? Mitä jos hän kohta sanoisi jotain pahaa? Jännityin. Työnsin hänet luotani.

”Miksi sä et ole lähettänyt mulle sähköpostia?” kysyin.

Hän korjasi taas lasejaan. ”Mä yritin soittaa sulle, mutta sä et halunnut tulla puhelimeen.”

En muistanut, milloin isä oli yrittänyt soittaa.

”Olisit lähettänyt sähköpostia!”

Isän ilme oli loukkaantunut ja minua riipaisi. En silti pystynyt hillitsemään itseäni.

”Tiesitkö sä, että mä olen äidin äpärälapsi? Että äiti on huorannut toisen miehen kanssa juuri ennen teidän häitänne?”

”Lumi!” äiti ponkaisi pystyyn nojatuolistaan.

Katsoin häntä. ”Mitä? Eikö se ole totta vai? Kiistätkö sä sen vai, häh? Vitun huora!”

En ollut koskaan sanonut niin kenellekään enkä varsinkaan omalle äidilleni. Kuuntelin itseäni yhtä tyrmistyneenä kuin äiti ja isä. Sade istui tyynen näköisenä nojatuolissaan. Ainoa hermostumisesta kertova merkki oli se, että hän pamautti auki olleen kirjansa kiinni.

Katsoin taas isään. ”Miten sä olet kestänyt elää tuon valehtelijan kanssa? Mua oksettaa, kun mä katsonkin sitä.”

Isä katsoi minua hiljaa, äiti hänen takanaan näytti valmiilta itkemään, vaikka hän ei koskaan itkenyt.

”Mitä jos ensin rauhoitutaan kaikki ja sitten jutellaan?” isä ehdotti järkevään tapaansa ja viittasi minua istumaan.

”Ei!” huusin ja rynnistin kohti portaita.

”Lumi!” äiti kutsui perääni.

Pysähdyin puolimatkassa yläkertaan ja katsoin naista, jota minun piti kutsua äidikseni. ”Lumi, Lumi, Lumi!” matkin. ”Etkö sä osaa muuta sanoa? Kohta sä varmaan kerrot, että oikeasti mun nimi ei edes ole Lumi. Ehkä mun nimeni pitäisikin olla Loska! Loskapallo, paskalollo, haistakaa vittu saatanan valehtelijat!”

Harpoin viimeiset portaat ja kiskaisin huoneeni oven perässäni kiinni sellaisella voimalla, että seinä tärähti.

”Ei saa itkeä. Ei saa itkeä. Ei saa itkeä”, sanoin jälleen ravatessani huonetta edestakaisin. Olin toivonut purkauksen auttavan, helpottavan oloani, mutta tunsin itseni entistä säälittävämmäksi. ”Ei saa itkeä. Ei saa itkeä. Ei saa itkeä.”

 

Jalkani olivat väsyneet ravaamisesta. Oli kulunut ehkä minuutteja, mutta varmaan kuitenkin tunteja. Ääneni oli karhea, mutta jos lopetin hokemisen, vesi kihahti silmiini.

Sitten oveeni koputettiin. Pelästyin niin, että sydämeni hyppäsi kurkkuun.

”Lumi?” kuului äidin ääni hiljaisena oven takaa. Kurkkuuni nousi pala. Hänen äänensä kuulosti liikaa siltä, kuin se oli kuulostanut Alinan kuoleman jälkeisenä aamuna. ”Tule syömään, ole kiltti”, hän kuitenkin vain sanoi.

Puristin käteni nyrkkiin ja pysyin hiljaa. Kesti pieni hetki, ennen kuin oven takaa kuului uudestaan ääntä, mutta sitten Sateen rauhallinen ääni kulkeutui oven lävitse.

”Lumi, saanko mä tulla sinne?” hän kysyi.

En voinut olla vastaamatta hänelle. ”Et. Menkää pois ja antakaa mun olla rauhassa.”

Oven takana oli taas hiljaista. Sitten kuului äidin kyllästynyt huokaisu.

”Hän on ollut tällainen tyttöystävänsä kuolemasta asti”, kuulin äidin sanovan ja jouduin taas toistelemaan itselleni mantraani. ”Toivoin, että sinun tulosi olisi auttanut mutta...”

Isän ääni kuului seuraavaksi. ”Onko se mikään ihme kaiken tapahtuneen jälkeen? Ehkä on parasta antaa hänen olla. Hänen pitäisi saada käsitellä surunsa rauhassa omalla tavallaan.”

Miksi hänestä ei ollut tullut sairaanhoitajaa tai vaikka psykologia? Sen sijaan hän oli ruvennut diplomi-insinööriksi. Purin huultani niin kovaa, että tunsin veren maun suussani. Meni pitkään ennen kuin sain hengitykseni tasaiseksi.

”Lumi”, kuului sitten isän ääni kutsuvan minua. Hänen äänensä oli lempeä ja ymmärtävä. ”Oven vieressä on ruokatarjotin sinua varten. Jos haluat jutella, me olemme alakerrassa.”

Noukin lattialta pupuni ja kierryin sängylle sen ympärille. Olisin paljon mieluummin avannut oven ja mennyt olohuoneeseen ja käpertynyt hänen kylkeensä. Olisin halunnut kuulla hänen sanovan, että hänellä oli ollut ikävä ja että hän oli minun isäni. Olisin halunnut itkeä häntä vasten. Mutta hän ei ollut minun isäni, enkä minä voinut itkeä häntä vasten.

Kun oven takana oli ollut hiljaista tarpeeksi kauan, kiipesin sängystä ja hiivin ovelle. Raotin sitä varovasti, eikä yläkerran aulassa ollut ketään. Oven vieressä oli tarjotin juuri niin kuin isä oli luvannut. Tarjottimella oli kannen alla lautanen täynnä spaghetti bolognesea. Lautasen vieressä oli Fazerin sininen suklaalevy. Sieppasin sen käteeni ja suljin oven. Revin sinisen paperin auki ja maistoin. Suklaa maistui suomalaiselta, ajalta ennen Alinaa.

Tukahdutin nyyhkäykset, jotka kurkkuuni olivat muodostumassa.

Minerva Piha
3.11.2016

Lisää kommentti