Kolmastoista luku

En mennyt tallille. Menin pyörälleni ja ajelin tuntikausia pitkin poikin. Minua väsytti, mutta olin aivan liian levoton palatakseni kotiin nukkumaan. Mieleni pyöri äidin päiväkirjan ympärillä. Mietin isän kanssa käymääni keskustelua. Mietin Alinaa, joka oli minua tasan yksitoista kuukautta nuorempi. Mietin Alinan isää, joka oli minunkin isäni. Mietin sitä, että Alina oli siskoni ja minä rakastin häntä. En niin kuin rakastin siskoani Sadetta, vaan eri tavalla. Samalla tavalla kuin äiti oli rakastanut Alinan isää.

Kuin jonkin suuremman voiman johdattamana ajauduin tutulle kadulle lähellä kaupungin keskustaa.

Oli aamupäivä ja lauantain shoppailuruuhka kukkeimmillaan. Keskustassa oli pari pientä vaatekauppaa, lahjatavarakauppoja, ravintoloita sekä tietysti kirjasto. Sinne en halunnut enää koskaan astua jalallanikaan. Ajoin pyöräni vinhaa vauhtia rakennuksen ohi.

Watkinsin pihalla ei ollut autoa. Muutenkin talo näytti siltä, että siellä ei ollut ketään kotona. Siitä huolimatta nousin pyöräni selästä ja jätin sen nojaamaan lähelle ulko-ovea. Seisoin hetken katsellen taloa. Alinan ikkuna oli talon toisella sivulla. Kiersin sinne. Verhot olivat auki, eikä mikään viitannut siihen, ettei siellä enää asunut ketään. Tartuin takinrintamukseeni ja yritin hengittää rauhallisesti.

Kiersin takaisin etupihalle ja istuin kuistin portaille. Ulkona pärjäsi päivisin edelleen kevyellä takilla, vaikka lehdet olivatkin jo muuttuneet keltaisiksi. Joka paikassa näkyvät punaiset, keltaiset ja oranssit lehdet muistuttivat melkein Suomen metsien ruska-aikaa. Noukin käteeni yhden puusta pudonneen lehden ja pyörittelin sitä kädessäni.

En ollut ehtinyt istua kauan, kun pihaan ajoi auto. Se oli äidin. Pasmani menivät ihan sekaisin. En todellakaan ollut odottanut häntä tänne nyt, tänään, kun isäkin oli täällä.

”Lumi!” äiti huudahti jo ennen kuin oli ehtinyt autosta ulos. Sitten hän ryntäsi minua kohti kuin aikoen syleillä. ”Mikä on hätänä?”

Vetäydyin kauemmas, ja äiti pysähtyi. Hänen kohti ojennetut kätensä retkahtivat alas. En katsonut häneen vaan tarkkailin, miten auton toinen etuovi aukesi, ja Alan astui ulos. Hän käveli äidin viereen.

”Hello Lumi”, hän sanoi hymyilemättä. ”Onko kaikki hyvin?”

Miksi kaikki olisi hyvin? Mun tyttöystäväni on kuollut. Onko sulla kaikki hyvin?

”Mä haluaisin jutella sun kanssasi”, sanoin. Alan nyökkäsi ja otti askelen minua kohden samalla hetkellä, kun äitikin tuli lähemmäs. Näin heti äidin liikkeistä, että hän oli aikeissa istua minun viereeni. Mulkaisin häntä. ”Kahdestaan.”

Äiti pysähtyi uudestaan ja huokaisi. Alan taputti häntä rauhoittavasti käsivarrelle. Äiti palasi takaisin autolle, nosti takalokerosta ruokaostoksia ja pamautti ulko-oven kiinni liian voimakkaasti. Saatoin edelleen nähdä hänessä sen nuoren, jonka päiväkirjan olin juuri lukenut. Me kaksi olimme niin samanlaisia.

Paitsi että minä en koskaan valehtelisi kuten hän.

 Alan katsoi hetken äidin perään. Sitten hän siirsi silmänsä minuun ja istui viereeni.

 ”Sopiiko, jos istun tähän?” hän kysyi. Nyökkäsin.

Tuijotin vieressäni istuvaa miestä häpeilemättä. Hän näytti ihan tavalliselta keski-ikäiseltä mieheltä, jolla oli kalliit silmälasit, tyylikkäät farkut ja asiallinen vaaleanruskea tukka. Kuitenkin hän oli kaikin puolin ihan erilainen kuin isä, joka oli hänkin ihan tavallinen keski-ikäinen mies.

Lopulta huomasin, että Alan oli alkanut näplätä silmälasiensa kulmaa.

”Sä et näytä yhtään sellaiselta kuin äidin päiväkirja antaa ymmärtää”, sanoin.

”Luitko sinä sen?”

”Luin. Kannesta kanteen.” Ajatus siitä, mitä kaikkea olin lukenut vieressäni istuvasta miehestä, sai minut punastumaan niin, että jouduin ravistamaan päätäni saadakseni ajatukseni raiteilleen. Mutta Alan istui eikä reagoinut ollenkaan. Hän ei varmaankaan tiennyt, mitä äiti oli päiväkirjaansa kirjoittanut. Enkä minä aikonut sitä hänelle kertoa!

”Mistä sinä halusit puhua?” Alan kysyi lopulta.

”En mä tiedä.”

”Jos olet lukenut äitisi päiväkirjan, varmaan tiedät aika hyvin, missä mennään.”

Päiväkirja ei antanut Alanista pahiksen kuvaa, eikä isäkään pitänyt Alania sellaisena.

”Miten sä saatoit?” suustani pääsi joka tapauksessa.

Hän katsoi minua pitkään, niin pitkään, että jouduin kääntämään katseeni kuivuuden kellastamaan ruohoon. ”En minä ajatellut silloin mitään. Tanja oli niin kaunis, ja minä olin rakastanut häntä vuosia... Asiat vaan ajautuivat sillä tavalla”, hän sitten sanoi.

”Mutta sä tiesit, että äiti oli menossa naimisiin!”

Alan nyökkäsi huokaisten. ”Se tuntui pahalta. Minä halusin vielä kerran olla Tanjan kanssa. Tiedätkö, minäkin seurustelin silloin.”

”Sairasta. Mä en ikinä tekisi niin!”

Alan hymyili surumielisesti. Hän näytti paljon vanhemmalta kuin Alinan hyllyllä olleessa kuvassa. Hänen otsallaan oli ryppyjä, silmänaluset olivat tummat, huulet kalpeat ja ryhti huono.

”Oliko se Alinan äiti?” kysyin.

”Kuka?”

”Se, jota sä petit.”

Alan värähti sanavalintaani mutta nyökkäsi.

”Kerroitko sä sille?”

Hän nyökkäsi jälleen. Kohotin kulmakarvojani.

”Pyysin anteeksi. Halusin pyytää anteeksi myös isältäsi, mutta siihen ei koskaan tullut mahdollisuutta.”

Nyt olisi, ajattelin, koska isä on täällä. En ehtinyt sanoa ajatuksiani, kun Alan jatkoi:

”Kaikista anteeksipyynnöistä huolimatta en ole katunut tekemäämme. En ole pystynyt.” Hän huokaisi. ”Rose antoi anteeksi. Sen yhden kerran jälkeen en ikinä enää tehnyt mitään sellaista.”

Päiväkirja paljasti, ettei äitikään katunut, vaikka hänellä oli valtavan huono omatunto tapahtuneesta. Aukaisin suuni kertoakseni, etten tiennyt, oliko isä koskaan antanut anteeksi Alanille, vaikka äidille olikin.

En taaskaan saanut suutani auki, sillä Alan laski katseensa ja hänen alahuulensa nyki. ”Nyt minä kadun”, hän sanoi hiljaa.

Kesti hetken ennen kuin ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Sitten tunsin, miten veri valahti kasvoiltani.

Hän katui sitä, että olin saanut alkuni. Että olin syntynyt. Että olin kasvanut ja muuttanut tänne. Että olin tavannut hänen tyttärensä ja saanut tämän rakastumaan. Että olin saanut Alinan riistämään itseltään hengen.

Ei saa itkeä. Ei saa itkeä. Ei saa itkeä.

”Se on mun syyni”, mutisin hiljaa.

”Sorry?”

”Alinan kuolema on mun syyni.” Korotin ääntäni mutta en pystynyt katsomaan Alaniin. Sen sijaan katsoin suoraan eteenpäin tielle. Se oli hiljainen. Jalankulkijoita ei juuri näkynyt eikä autojakaan. Kuin olisimme olleet kaksin maailmassa, hylättyinä.

”Sorry?”

Oli pakko katsoa. Sisintäni puristi ja jouduin kaivamaan kynnet kämmenteni ihoon, jotta sain hallittua itseni. ”Kuinka kovaa mun pitää huutaa? Oletko sä kuuro vai?”

Alan nousi seisomaan ja kääntyi eteeni. Hänen kätensä olivat puuskassa rinnalla. ”Alinan kuolema ei ollut sun syysi”, hän sanoi.

Tuijotin häntä hiljaisuuden vallitessa. Kenen syytä se sitten oli, jos ei minun?

Alan huokaisi ja hieroi ohimojaan. Sitten hän korjasi silmälasiensa asentoa ja istui takaisi viereeni.

”Kun Rose – Alinan äiti – kuoli syöpään kolme vuotta sitten, olin aivan lamautunut”, Alan sanoi. ”Rose oli tärkeintä, mitä minulla oli. Hän oli antanut minulle lapsen. Kun hän sitten kuoli lyhyen mutta ärhäkän sairauden seurauksena, tunsin, etten selviäisi kahden Alinan kanssa. Vajosin murheeseen ja itsesääliin. Tein kaksitoistatuntisia työpäiviä hukuttaakseni suruni ja kuvittelin Alinan helpottavan omaa suruaan paneutumalla koulutyöhön samalla intohimolla kuin minä työhöni.

”Mutta Alina ei osannut käsitellä suruaan. Hän oli aivan yksin, melkein kuin orpo. Äiti oli eläessään ollut Alinan luotettu, ja kun häntä ei enää ollut...” Alan keskeytti, kun huuli alkoi nykiä niin, ettei puhuminen onnistunut. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti ennen kuin puhui jälleen. ”Puoli vuotta Rosen kuoleman jälkeen Alina otti yliannostuksen minun unilääkkeitäni.”

Jähmetyin paikalleni, raajani lamautuivat. Silti sydämeni jyskytti niin, että pelkäsin sen irtoavan rinnastani.

”Yliannostuksen?” pihisin. Alinalla piti olla paniikkihäiriö, ei itsetuhoisia ajatuksia. Niin hän oli minulle silloin puistossa piknikin jälkeen kertonut.

”Hän yritti tappaa itsensä”, Alan sanoi koruttomasti. ”Minä löysin hänet sängystään. Vatsahuuhtelu pelasti hänet.”

Päässäni humisi ja pyöri niin, että minua huimasi. Nojasin pääni polviini.

”Lumi, Alina ei ollut terve”. Tunsin hänen kätensä painon selkäni päällä. Se tuntui lämpimänä kylmäksi mennyttä sisintäni vasten. ”Luulin hänen jo päässeen pahimman yli. Hän näytti saaneen takaisin elämänhalunsa. Vaikka hän yhä söi masennuslääkkeitä, hän voi paljon paremmin.

”Hän seurusteli vuosi sitten erään tytön, Rebeccan, kanssa. Silloin minä sain tietää hänen... seksuaalisesta suuntautumisestaan. Alina oli kuvitellut, että hylkäisin hänet hänen lesboutensa takia.”

Alan sai minut hymyilemään. ”Kuulostaa Alinalta,” sanoin. ”Mutta ethän sä nyt niin idiootti ole!”

Alan riiputti päätään. ”Hänen suhteensa Beckyyn oli järkytys.”

Käännähdin. ”Ei helvetti, sä olet idiootti!”

Alan nyyhkäisi. En ollut koskaan nähnyt aikuisen miehen itkevän. Hänen alahuulensa värisi ja kyyneliä, suuria miehen kyyneliä vieri hänen poskilleen. Ensimmäisen nyyhkäyksen jälkeen hänen itkunsa oli aivan äänetöntä.

”Hirveintä on, että minä olin jo hylännyt hänet! En ollut hänen kanssaan ja hänen tukenaan, kun Rose menehtyi. Ei ollut ihme, että hän pelkäsi niin paljon, ettei kertonut minulle”, hän sanoi ja itku tukahdutti hänen ääntään. En pystynyt sanomaan mitään.

Lopulta Alan hengähti syvään ja yritti rauhoittua.

”Olin ollut menettää Alinan kerran. Silloin vannoin, että olisin hänen tukenaan aina, mitä tahansa tapahtuisikin”, hän sanoi mutta yritti hymyillä. ”Ei Beckyn olisi pitänyt olla mikään yllätys. Alina ei koskaan osoittanut kiinnostusta poikiin. Hänellä ei varhaisnuoruudessaankaan ollut komeaa näyttelijä- tai laulajaidolia niin kuin Haleyllä.”

Minä olin fanittanut Antti Tuiskua. Se toi nostalgisia muistoja mieleeni, ja minun oli pakko vastata Alanin heikkoon hymyyn.

”Alina oli onnellinen. En ollut nähnyt häntä niin onnellisena ja terveenä Rosen kuoleman jälkeen. Hänen iloonsa ja rakastuneisiin kasvoihinsa oli helppo sopeutua. Becky oli mukava tyttö – fiksu ja ystävällinen”, Alanin silmät tuijottivat kaukaisuuteen ja kyynelet kuivuivat poskille.

”Mitä tapahtui?” kysyin lopulta.

”Becky oli Alinaa pari vuotta vanhempi. Hän valmistui lukiosta ja lähti New Yorkiin yliopistoon. Alkusyksystä hän jätti Alinan. Pelkäsin kauheasti, että se järkyttää Alinaa, ja hänen masennuksensa pahenee, mutta hän suhtautuikin hyvin. Tunteet hänenkin puoleltaan olivat tainneet laimeta. Olin varma, että hän paranisi, eikä minun tarvitsisi kulkea enää varpaillani.”

Tunsin myötätuntoa. ”Sitten minä tulin”, sanoin vaimeasti.

Alan pudisti päätään. ”Ehkä, mutta sinä olit vain jäävuoren huippu. Alina on mestari piilottamaan tunteensa. Itsemurha-ajatus ei synny niin nopeasti, ei vaikka se olisi kylvetty ja kitketty kerran aikaisemminkin. Hän ei ollut terve. Hän ei voinut hyvin. En tiedä, mitkä asiat johtivat hänen kuolemaansa, mutta sinua ei voi syyttää siitä hiukkaakaan.”

”Silti sun mielestä meidän ei olisi pitänyt tavata”, arvasin.

Alan naurahti surullisesti. ”En voi uskoa, että molemmat lapseni tykkäävät tytöistä”, hän sanoi vastaamatta minulle.

Purin huultani. Jotenkin pidin siitä, miten hän sanoi ”molemmat lapseni”. Mutta se ahdisti myös. ”On mulla ollut poikaystäviäkin”, sanoin.

Alan kohotti kulmiaan. ”Niinkö?”

”Niin.”

”Joka tapauksessa sinä perjantaina Alinalla oli se sama kuollut ilme kasvoillaan, joka hänellä oli ollut joka päivä Rosen kuoleman jälkeen ennen itsemurhayritystä. Se on ilme, joka saa minut hulluksi huolesta.”

”Siksi sä siis ryntäsit Alinan perään.”

Alan nyökkäsi. ”En saanut häntä kiinni. Olin kauhean huolissani, mutta sitten hän tuli kotiin. Hän meni suoraan huoneeseensa ja lukitsi oven. Olin niin helpottunut ja huolesta uupunut, että sinä iltana nukahdin nopeasti ja nukuin kuin tukki. En kuullut, miten hän lähti ulos. Heräsin, kun kännykkäni soi neljältä aamuyöllä. Hän oli kuollut.”

Alan alkoi uudestaan itkeä. Huulten värinä levisi hartioihin ja hän kietoi kätensä ympärilleen. Unohdin hänen tehneen vääryyttä isälleni. Unohdin hänen ja äidin ja kaikkien valehdelleen minulle. Siirryin portailla hänen viereensä ja kiersin käteni hänen ympärilleen. Hän tarttui molemmilla käsillään käsivarrestani ja painoi kasvonsa siihen. Tunsin, miten hänen kyynelvetensä kasteli hihani.

Istuimme ja istuimme, eikä hänen itkustaan tullut loppua. Äiti kävi ovella huolestuneen näköisenä mutta pakeni takaisin sisälle, kun vilkaisin häntä varoittavasti.

Alanin itkiessä ajattelin. Ajattelin Alinaa ja hänen salaisuuksiaan. Haley, Mona, Alan. Minä. Alina oli jättänyt niin monta ihmistä yksin, suremaan. Sairas tai ei, hän oli nähnyt vain yhden puolen asioista – omansa. Hän ei ollut ajatellut, miten hänen tekonsa vaikuttaisi meihin, jotka jäimme. Aivan kuten äiti ja Alan, jotka olivat itsekkäästi takertuneet toisiinsa välittämättä, mitä siitä seuraisi.

Ero vain oli, että äiti ja Alan elivät edelleen. He katuivat valintojaan, pystyivät pyytämään anteeksi ja yrittivät korjata virheensä. Alina ei ikinä saisi omaansa korjattua.

Vatsani pohjassa alkoi polttaa kuin sinne olisi värähtänyt pieni liekki. Se tavoitti mieltäni kalvavan syyllisyyden, söi sen tuhkaksi ja kasvoi suuremmaksi ja kuumemmaksi. Puristin käteni ympärilleni ja olisin halunnut tukahduttaa poltteen ennen kuin Alinasta ja minusta ei olisi mitään jäljellä.

Minerva Piha
1.8.2017

Lisää kommentti