Kahdestoista luku

Tuntienkin päästä pöydälle jäänyt päiväkirja ojenteli sivujaan minua kohti ja kuiski pyyntöjä äidin äänellä. Vilkaisin sitä yhä useammin. Se oli tosi paksu kirja. Ihmettelin, miten äiti oli pystynyt täyttämään sen. Minä en ollut koskaan pitänyt päiväkirjaa. Olikohan äiti valehdellut itselleen päiväkirjan täydeltä? Pystyikö päiväkirjalle valehtelemaan?

”Hemmetti!” mutisin ja nousin istumaan kurkottaakseni pöydälle.

Kirjan kannet olivat hyväkuntoiset, vaikka hiukan kuluneet reunoista. Pläräsin kirjaa, ja siitä lähti ummehtunut tuoksu. Kellastuneet sivut olivat täyttyneet äidin huolellisesta ja tasaisesta käsialasta. Kirjan ensimmäinen sivu oli kirjoitettu kahdeksantoista vuotta sitten. Suunnilleen silloin, kun minä olin saanut alkuni äidin mahassa. Kirjan välissä näytti olevan muutama valokuva.

Lopulta aukaisin päiväkirjan ensimmäisen sivun.

 

26. marraskuuta 1994 Sängyssä – vitsit, että olen kännissä!

Minä näin Hänet tänään. Aivan yllättäen. Niin yllättäen, että minun oli pakko aloittaa tämä uusi päiväkirjani keskellä yötä. Mutta tämä on pakko kirjoittaa muistiin. En pysty nukkumaan. Niin monen vuoden jälkeen minä vihdoin näin Hänet.

Muistan vielä, miten näin Hänet ensimmäisen kerran. Oli ensimmäinen koulupäivä ja ensimmäinen kuviksen tuntimme. Tai virallisesti lukujärjetyksessäni luki Visual Communication. Olin ensimmäisenä paikalla, koska ystävällinen opettaja löysi minut harhailemasta käytävässä ja toi oikeaan luokkaan. Ei mennyt montaa minuuttia, ennen kuin muutkin oppilaat löysivät paikalle. He kaikki istahtivat kavereidensa viereen, mutta paikkaa minun vieressäni ei halunnut kukaan.

Sitten Hän saapui, viimeisenä. Opettajamme Mr. Jones mulkaisi Häntä, ja osoitti Hänelle sen ainoan jäljellä olevan paikan. Minun vieressäni.

Hänellä oli vaalea tukka ja isot silmälasit, jotka olivat silloin muodissa ja nykyään näyttävät naurettavilta. Vartalonsa Hän oli verhonnut ihan tavallisiin vaaleansinisiin farkkuihin ja valkoiseen paitaan. Hän hymyili minulle anteeksipyytävän näköisenä tullessaan pöytäni luokse ja livahti istumaan. Hän kuunteli keskittyneen näköisenä, mitä opettaja kertoi sarjakuvien piirtämisestä ja syyslukukauden ohjelmasta.

Minä en voinut keskittyä. Olin väsynyt kuuntelemaan englannin kieltä, ja kaiken lisäksi viereeni tullut Hän vei kaiken huomioni. Se oli menoa se. Heti ensimmäisestä koulupäivästä vaihto-oppilaana Amerikassa.

Kun Mr. Jones vihdoin jakoi meille paperit ja kynät, oppilaat uskalsivat ruveta juttelemaan. Poika vieressäni kääntyi minuun päin ja hymyili.

”Hi”, Hän sanoi.

”Hey.”

”Mä en ole nähnyt sua ennen”, Hän sanoi.

”Uusi koulu, eka koulupäivä”, vastasin.

Hän kääntyi istumaan sivuttain tuolissaan. Minulle tuli sellainen olo, että olin maailmassa yksin hänen kanssaan, että kukaan muu ei hänen mielestään ollut kiinnostavampi kuin minä.”Englanti ei ole sun äidinkielesi. Mistä sä olet kotoisin?”

”Suomesta.”

 

Ei tarvinnut olla nero tajutakseen, kenen ensitapaamisesta äiti kirjoitti päiväkirjassaan. Silti kaikki, mistä äiti kirjoitti olisi voinut olla minun elämästäni. Tapaaminen Alinan kanssa koulussa, vierekkäiset paikat. Minuakin väsytti välillä kuunnella ja yrittää ymmärtää tätä käsittämätöntä kieltä, jota tässä typerässä maassa puhuttiin. Ja minultakin oli kysytty sata kertaa, millaista Suomessa oli. Jonain päivänä sortuisin vielä sepittämään tarinan jääkaupungista, jonka kaduilla vaelteli pingviinejä, jääkarhuja ja joulupukin poroja.

Kuin olisin toistanut äidin elämää.

Huokaisin ja jatkoin lukemista. Äiti kertoi polttareistaan ja sitten yksityiskohtaisesti siitä, miten hän oli sattumalta tavannut Alanin, Hänet, chicagolaisessa yökerhossa.

Sitten:

 

Hän selvitti kurkkuaan. ”Voinko mä saattaa sut hotellillesi?” Hän kysyi.

Nielaisin. Tytöt odottivat, joten katsoin heihin kysyvästi. Kristen nyökkäsi rohkaisevasti, ja minä nyökkäsin Hänelle. Niinpä minä ja Hän lähdimme kävelemään kohti hotelliani, kun rakkaat ystäväni suuntasivat kohti yliopiston kampusta.

Kävelimme hitaasti, äänettöminä varoen koskettamasta toisiamme. Kaikki hermosäikeeni huusivat hänen luokseen ja jouduin tosissani kiristelemään hampaitani, jotta pystyin pitämään käteni taskussani. Hänkin piti omansa farkkujensa taskussa.

Hän oli niin komea ja lempeä ja haluttava ja seksikäs! Olisin halunnut tuijotta Häntä koko ajan mutta sen sijaan katsoin kenkieni kärkiä ja laskin ahdistuneena metrejä hotellini ovelle.

”Here we are”, sanoin lopulta ja pysähdyin tyhjin sydämin.

Silloin Hän tarttui käteeni ja veti minut luokseen. Ennen kuin ehdin ajatella yhtään mitään, hän jo suuteli minua. Eikä se ollut mikään jäähyväissuukko, vaan niin intohimoinen suudelma, että ravintolassa tuntemani polte oli vain kuin lämpimän päivän ensimmäiset auringonsäteet. Hän puristi minua rintaansa vasten, ja Hänen sydämensä hakkasi lujaa kuin päästäkseen luokseni. Halusin avata sydämeni Hänelle.

”Only this one night”, sanoin lopulta hänen suutaan vasten enkä tiennyt, tarkoitinko sen enemmän itselleni vai Hänelle, mutta siitä huolimatta Hän nyökkäsi.

 Vastahakoisesti päästimme toisistamme irti. Minä johdatin meidät huoneeseeni kahdeksanteen kerrokseen. Huoneen ovi oli tuskin loksahtanut lukkoon, kun jo kietouduimme toistemme ympärille. Hänen kätensä livahtivat heti farkkujeni kauluksesta sisään ja veti paidan helman ulos. Sitten tunsin Hänen kätensä ihollani, pehmeä pehmeää vasten. Nojasin otsani hänen leukaansa vasten ja suutelin Häntä. Maistoin jotain kosteaa. Hänkin huomasi sen. Hän vetäytyi taaksepäin.

”Itketkö sä?” Hän kysyi yllättyneenä.

Nostin sormeni poskelleni, ja siihen tarttui kyynel. En ollut huomannut sitä itse, mutta itkuni oli hankautunut hänen kaulansa ihoon. Pyyhkäisin kyynelen pois, mutta minun teki mieli itkeä lisää. Minun tekee edelleen mieleni itkeä.

”Onko kaikki hyvin?” Hän kysyi huolestuneen näköisenä. ”Onko tämä sun mielestäsi väärin?”

”Ei!” Pudistin sanojeni vakuudeksi päätänikin ja painoin sanaa ”kyllä” hokevan äänen syvälle pois ajatuksistani. Vein käteni paitani napeille ja rupesin avaamaan niitä. Kyynelet täyttivät silmäni, ja nappien avaaminen oli vaikeaa. Turhauduin, ja se sai kyyneleni vuotamaan uudestaan yli äyräittensä.

Hän hymyili ja tuli lähemmäs. ”Minä autan. Seiso paikallasi.” Hän tihkui lupausta.

Olisin seissyt, vaikka hän ei olisi komentanutkaan. En pystynyt liikahtamaankaan. Hänen sormensa hipoivat ihoani, kun hän huolellisesti avasi napin kerrallaan. Kiduttavan hitaasti. Sitten hän vei kätensä hartioilleni paidan alle ja työnsi sen pois päältäni. Annoin sen pudota lattialle.

 

Pamautin päiväkirjan kiinni niin, että pöllähti. Suljin silmäni ja laskin hitaasti kymmeneen. Äiti oli todella kirjoittanut kaiken, kaiken, tarkasti jokaista yksityiskohtaa myöten. Alavatsaani pisteli ja minua hävetti.

Sitten tunsin myötätuntoa Sadetta kohtaan. Hän oli niin viaton, kiltti ja puhdas. Miltä hänestä oli tuntunut lukea äidin salaisimmat seksielämän kiemurat ja sitten pitää kaikki sisällään? Raivo äitiä kohtaan leimahti. Avasin uudestaan hänen päiväkirjansa.

Hän kirjoitti häistä ja siitä, miten onnellinen hän oli. Hääyöstä hän mainitsi sivulauseessa. Ei mitään sellaista selostusta kuin isän pettämisestä Alanin kanssa.

Ja sitten hän teki positiivisen raskaustestin ja tiesi, että kohtuun uinut siittiö ei voinut olla isän.

 

Kaiken, mitä USA:ssa tapahtui, piti olla ohi. Ikuisesti. Sen sijaa se elääkin ikuisesti. Yhden yön kaunis hetki, jonka piti painua unholaan.

Pitääkö Hänelle kertoa? Mitä Hän sanoo?

Aborttia en halua tehdä. Lapsia piti muutenkin tulla lähivuosina, ja abortti tuntuisi tuhlaamiselta. Ihmiselämän tuhlaamiselta. Mutta sen ei pitänyt mennä näin! Minun piti saada lapseni Juhan kanssa.

Valvoin koko viime yön ja muistelin intohimoista yötämme, jolloin olin pystynyt unohtamaan todellisuuden.

Viime yönä todellisuuden unohtaminen ei onnistunut. Kaikki oli liian todellista, liian pelottavaa ja liian toivotonta. Hengitin suu auki, jotta en olisi nyyhkyttänyt ja herättänyt vieressäni nukkuvaa Juhaa.

Nyt kello on puoli viisi aamulla, enkä ole vieläkään nukkunut. Istun keittiössä ja tuijotan seinää silloin, kun en kirjoita. Sanat piirtyvät paperille hitaasti ja minua itkettää. Millainen tulevaisuus minulla on? Millainen tulevaisuus on sisälläni kehittyvällä elämällä? Tämän piti olla elämäni onnellisin hetki, saada tietää sisälläni kasvavasta lapsesta. Sen sijaan se on painajainen, josta ei voi herätä, koska se on liian todellinen.

 

Mitä pitemmälle luin, sitä enemmän samastuin äidin tunteisiin. Hän ei enää ollut äiti, hän oli kirjan henkilö. Hän kuvasi yönsä hotellissa uudestaan ja uudestaan, joka kerta hiukan eri tavalla. Hän piti sitä kauniina, oikeana. Samalla tilanne kuitenkin ahdisti häntä. Juhan onni ja ilo, kun hän sai tietää äidin odottavan lasta. Raskausvaivat, vauvan sydänäänet, nimien mietintä – en tiennyt saaneeni nimeni isän ehdotuksesta – kaikki äidin kertoma muuttui saduksi, joka sai toivomaan parasta.

Ja yhtäkkiä käänsin jo päiväkirjan viimeisen sivun. Äiti oli juuri saanut ultraäänessä tietää odottavansa tyttöä, ja hän oli soittanut siitä myös Amerikkaan.

”Eikä!” huudahdin protestini, kun luin viimeisen sivun viimeisen sanan. Käänsin lehteä ollakseni varma, että sivu tosiaan oli viimeinen.

Se ei ollut. Kannen ja sisäsivun välistä liukui alas taiteltu ruutupaperi. Noukin sen vapisevin sormin ja taittelin auki.

 

12. syyskuuta 1995

Lisään tämän irtopaperilla kirjoitetun merkinnän tämän vanhan päiväkirjani väliin. Tuli mitä tuli, tänään tämä ajanjakso elämässäni on loppu.

Minulla on ollut niin huono omatunto salailusta. Kadun sitä, etten ole ollut rehellinen Juhalle. Hän on niin rakastava ja huolehtiva, kaikkea sellaista, mitä nainen vain voi toivoa. Hän on ansainnut totuuden huolimatta siitä, että se satuttaa häntä kovemmin kuin mikään. Se satuttaa minuakin. Minä rakastan häntä. Mutta minulla ei ole oikeutta valehdella hänelle.

Yhden yön huuma ja kadotettujen tunteiden löytäminen yhdessä toisen miehen kanssa on pahinta, mitä voin Juhalle tehdä. Ja sen minä tein yhdessä Alanin kanssa. En voi katua kokemaamme, koska se oli niin kaunista ja täydellistä, mutta kadun sitä seuranneita omia valintojani.

Minä kerroin Juhalle. Olen kirjoittanut kaikki muutkin keskustelut tänne. Kirjoitan tämänkin, vaikka se viiltää sydäntäni. Kirjoittaminen on helpottanut ennenkin. Ehkä se tekee niin nytkin.

Kun Juha tuli tänään kotiin, Lumi itki vatsakipuja. Hän oli itkenyt koko päivän, ja olin niin uupunut avuttomana kuuntelemaan lapseni huutoa, jota ei saanut loppumaan millään. Kun Juha tuli kotiin, itkin itsekin. Juha otti lapsen minulta ja lähetti minut yläkertaan. Lumin huuto loppui melkein heti, ja minua itketti entistä enemmän. En osaa olla äiti omalle tyttärelleni. Juha on parempi isä, vaikka lapsi ei edes biologisesti ole hänen!

Minua itketti niin kovasti, ja olin niin avuton ja yksinäinen.

Minä soitin Alanille. Hänen miellyttävän matala äänensä sai minut nopeasti rauhoittumaan. Sitten hän kehotti, että minun pitäisi kertoa totuus Lumista. Hän itse oli kertonut totuuden omalle vaimolleen. Alania tai hänen vaimoaan Lumin syntymä ei tietenkään kosketa samalla tavalla kuin meitä mutta... Hän oli joka tapauksessa sitä mieltä, että totuus pitää kertoa.

En suostunut. Tyrmäsin sen monta kertaa.

Mutta sitten Juha käveli makuuhuoneeseen, kun vielä olin puhelimessa Alanin kanssa. Hän katsoi minua kysyvästi, ihmetteli tietysti, miksi soitan Amerikkaan kesken hysteerisen itkukohtaukseni. Hän ansaitsee tietää totuuden.

”Okei. Mä kerron hänelle. Mä lupaan.”

Juha istui viereeni, ja lopulta minä kerroin.

Lumi ei ole sinun tyttäresi. Hänen isänsä asuu Yhdysvalloissa.

En voinut sanoa sitä niin.

”Kun olin ennen häitämme Yhdysvalloissa viettämässä polttareitani, tapasin siellä vaihtovuosiaikaisen poikaystäväni”, sanoin sen sijaan ja nielaisin. ”Menin sänkyyn hänen kanssaan.”

Juha katsoi minua huolenrypyt edelleen otsallaan. Ilmekään ei värähtänyt, sormikaan ei liikahtanut. Hän näytti siltä, että ei ymmärtänyt, mitä sanoin.

”Lumi sai alkunsa silloin”, lisäsin hiljaa.

Hän tuijotti minua edelleen, mutta silmät liikahtivat hetkeksi kiinni. Sitten ne aukesivat.

”Se ei ole mahdollista. Lumi on mun lapseni”, hän sanoi.

Minun teki niin pahaa, että suljin silmäni estääkseni kyyneleitä tipahtelemasta. Minulla ei ole oikeutta itkeä, ei enää yhtään.

”Mä inhoan itseäni. Anna anteeksi.”

”Selitä”, oli ainoa, mitä hän sanoi.

Tukahdutin nyyhkäyksen.

”Mä olin lopettanut ehkäisyn, koska meillä oli lapsi suunnitelmissa, mutta eihän me oltu nähty aikoihin, ja kiertokin osui juuri sillä tavalla, että silloin oli hedelmällisin aika… Olin tarpeeksi typerä mennäkseni Alanin kanssa sänkyyn. Ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että hän on Lumin biologinen isä.”

”Mä olen hänen isänsä”, Juha sanoi järkähtämättömällä tyylillään.

Nyökkäsin. ”Lumi ei tule koskaan tuntemaan biologista isäänsä. Sä olet hänen isänsä.”

Lopulta hänen silmiinsä syttyi ymmärtävä valo. Se sai hänen silmänsä kasvamaan lasien takana suuriksi. Niihin heräsi järkyttynyt katse.

”Sä menit toisen kanssa sänkyyn vain pari viikkoa ennen häitä?!” Hänen äänensä oli karhea kuin karhun turkki.

En voinut muuta kuin avuttomana nyökätä jälleen.

”Mulla ei ole mitään oikeutta selittää tekojani. Mä tein väärin ja kärsin siitä. Mutta sä kärsit enemmän.”

Olimme molemmat hiljaa. Juhan kasvot olivat ilmeettömät, enkä tiennyt, mitä hän mielessään ajatteli. Se oli kiduttavaa. Paljon kauheampaa kuin asian salaaminen.

”Puhuitko sä sen miehen kanssa?” hän kysyi pitkän hiljaisuuden päätteeksi.

”Puhuin”, myönsin ja hänen sormensa puristuivat nyrkkiin. ”Hänen mielestään mun olisi pitänyt kertoa sulle jo kauan sitten”, sanoin vielä hiljaa, enkä pystynyt katsomaan Juhaa silmiin.

”Miksi kerrot nyt?”

”Koska mä olen niin väsynyt, ja sä olet niin ihana ja auttavainen. Sun kuuluu saada tietää”, sanoin ja kurkistin häntä varovasti kasvoihin. Ei vieläkään mitään.

”Haluaako se mies Lumin itselleen?

Minua säälitti. Olipa hänen ilmeensä kova kuin kivi, tiesin hänen silti olevan huolissaan Lumista ja hänen roolistaan tytön elämässä.

Pudistin päätäni. ”Ei. Me teimme tämän päätöksen jo silloin, kun olin vasta saanut tietää raskaudestani. Hänen mielestään hänellä ei ole oikeutta mun lapseeni vain siksi, että on sattunut siittämään sen. Hänen mielestään lapsi kuuluu mun avioliittooni.”

Tulkitsinko häntä väärin, vai näyttikö hän voivan pahoin? Olisin halunnut koskettaa häntä, sillä tavalla vakuuttaa, että Lumi oli hänen tyttärensä. En uskaltanut.

”Olisitko...” Hänen äänensä tukahtui, ja hän joutui aloittamaan alusta. ”Olisitko sä halunnut, että se mies olisi ottanut huolehtiakseen Lumista?”

”En!” huudahdin ja säikähdin kovaa ääntäni. Pelkäsin Lumin heräävän. Hänen kuulten ei saisi puhua tästä asiasta. Hänen ei kuulu tietää mitään! Ellei Juha niin halua. ”Hän olisi tietysti huolehtinut lapsesta, jos mä olisin pyytänyt. Hän on velvollisuudentuntoinen ihminen. Mutta mä olin... olen rakastunut suhun ja haluan elää sun kanssasi. Se on sun lapsesi, Juha.”

Juha ponnahti ylös sängyltä. Hän kääntyi pois kuin ei olisi voinut enää katsoa minuun, ja käveli ulos huoneesta. Suljin silmäni ja avasin suuni hengittääkseni. Kyynelet jäivät luomien taakse.

Hän ei ole tullut takaisin. Alakerrassa on aivan hiljaista. En tiedä, mitä hän tekee tai mitä hänen mielessään liikkuu. Mikä tahansa hänen päätöksensä onkin, minä mukaudun siihen. Minun on kannettava seuraukset tekemisistäni.

 Mikään ei silti muuta sitä seikkaa, että rakastan pikkuista Lumia niin paljon, että vartaloani kouristelee. Kyllä me selviämme.

 

***

 

Oli jo aamuyö, kun vihdoin sain päiväkirjan luettua. Suljin takakannen huolellisesti ja käänsin päiväkirjan oikeinpäin tyynylläni. En ollut tiennyt, että äiti oli niin hyvä kirjoittaja. Hän pääsisi tekstillään bestseller-listan kärkeen.

”Vähintään 100 Shades of Gray”, mutisin. Olin punastellut yhtä paljon kuin lukiessani E. L. Jamesia.

Tietysti ero tässä oli se, että luin siitä, miten minä itse olin saanut alkuni.

Venyttelin sängylläni. Minun oli kaamea nälkä. En ollut syönyt koulun jälkeen mitään. Mietin hetken. Kaikki olivat jo varmasti nukkumassa. Kukaan ei ollut häirinnyt minua koko päivänä. Kerrankin.

Hiivin hiljaa aulan poikki portaisiin. Portaat natisivat allani niin, että ääni sai minut irvistelemään. Alas päästyäni melkein tein täyskäännöksen. Keittiössä oli valot päällä ja baaripöydän ääressä istui isä käsi poskella hämmentämässä kupissa höyryävää juomaa. Isä ei ollut nähnyt minua, joten vielä voisin palata huoneeseeni. Menin kuitenkin keittiöön hengähdettyäni pitkän rohkeudenkeräämishuokaisun.

Isä kohotti katseensa ja nyökkäsi tervehdykseksi. ”Etkö sä saa nukuttua?”

”En mä ole vielä edes yrittänyt. Mulla on nälkä.”

Hain jääkaapista jogurttia ja kaadoin itselleni isän lämmittämää vettä keittimestä. Pudotin veteen teepussin. Istuin isän viereen. Hän sekoitteli edelleen teetään hajamielisen näköisenä, kun aloin ryystää jogurttia.

Ihmeekseni en tuntenut itseäni hämmentyneeksi. Istuimme vieretysten ystävällisessä hiljaisuudessa. Ajattelin, mitä äiti oli kirjoittanut, ja minun kävi sääliksi isääni.

”Tiesitkö sä äidistä?” kysyin lopulta, vaikka tietysti hän tiesi.

Isä katsoi minuun pitkään. Sitten hän nyökkäsi. ”Äiti kertoi siitä, kun olit kuukauden ikäinen.”

”Mitä tapahtui?” kysyin peläten vastausta.

”Kyse ei koskaan ollut susta. Sä olit mun lapseni senkin jälkeen. Sä et ole koskaan ollut kenenkään muun lapsi kuin mun ja äidin”, isä vakuutti. Suljin hetkeksi silmäni ja hengitin isän sanat sisääni. Isä jatkoi: ”Kyse oli siitä, että sun äitisi oli salaillut asioita, valehdellut ja pettänyt mun luottamukseni. Me olimme alle vuotta aikasemmin menneet naimisiin, ja mä olin korviani myöten rakastunut. Siinä meni luottamus pitkäksi aikaa.”

”Mutta sä annoit anteeksi äidille?” kuiskasin ja ajattelin Sadetta, joka oli syntynyt vasta minun jälkeeni.

Isä nyökkäsi. ”Sen jälkeen äiti ei enää ollut yhteydessä... sun biologiseen isääsi”, hän sanoi epäröiden. Ymmärsin, ettei hän edelleenkään voinut sanoa Alanin nimeä. ”Ei koskaan. Mä annoin anteeksi ja luottamus kasvoi vähitellen uudestaan.”

Nieleskelin enkä tiennyt, olinko helpottunut vai ahdistunut.

”Sun ja äidin ero ei mitenkään liittynyt tähän asiaan?” sain lopulta kysyttyä.

”Ei missään tapauksessa!” isä vastasi heti ja katsoi minua tutkivasti silmälasiensa takaa. Hänen ilmeensä muuttui huolestuneeksi ja huolehtivaksi. ”Ethän sä vain syytä tästä itseäsi?”

En vastannut, hörppäsin teetä. Isä laski kätensä hartialleni ja käänsi minua itseensä päin. Jouduin katsomaan häntä silmiin. Hän oli vakava ja tosissaan.

”Älä syytä itseäsi. Mikään, mitä silloin tai viime viikkoina tapahtui, ei ole sun vikasi. Ei mikään.”

Ei saa itkeä. Ei saa itkeä. Ei saa itkeä.

Isä oli väärässä. Hörppäsin teetä peittääkseni tunteeni.

”Mä olin aina sitä mieltä, että sulle on kerrottava heti, kun sä ymmärrät jotain näistä asioista. Äiti oli samaa mieltä, mutta ei saanut kerrottua. Viimeistään ennen muuttoa tänne hänen olisi silti pitänyt sanoa jotain”, isä sanoi.

”Äiti seurustelee sen Alanin kanssa taas.”

Isä nyökkäsi. ”Tiedän. Mun ja äidin välillä oli rakkautta ja ystävyyttä, mutta ei koskaan sellaista intohimoa, jota äitisi tarvitsi.” Hänen sanansa kuulostivat surullisilta, vaikka hän sanoi ne asiallisesti ja ilman minkäänlaista syyttelyä.

Ajattelin kaikkea sitä yksityiskohtaisuutta ja kiihkoa, jolla äiti oli kirjoittanut Alanista päiväkirjaansa. Yhtään ainoaa sellaista kuvailua ei ollut isästä, vaikka muuten äiti oli kirjoittanut isästä paljon ja hellästi.

Sitten istuimme molemmat hetken hiljaa. Lopulta isä liikahti.

”Haluatko sä puhua Alinasta?” hän kysyi hiljaa.

Säpsähdin. ”Mitä?”

”Sä et ole sanonut siitä sanaakaan äidille tai Sateelle. Haluaisitko sä puhua siitä?”

Ei saa itkeä. Ei saa itkeä. Ei saa itkeä.

”En.”

”Oletko sä varma? Puhuminen helpottaa...”

”Ei!” Kielto tuli kiivaammin, kuin olin ajatellut. Hyppäsin pois tuoliltani. ”Mä menen tallille”, sanoin työntäessäni kenkiä jalkaan. Suussani oli paha maku ja sydäntäni kivisti. Kipitin ulos ovesta ennen, kuin isä ehtisi protestoida.

Minerva Piha
29.7.2017

Lisää kommentti